Autistinen 9-vuotias poika Venäjältä näki ja kuuli jotakin, mitä ei olisi edes pitänyt. "Mikäli et ota sitä munaa esiin vielä ja virtsaa invalidin päälle, tulemme hakkaamaan sinua hetkenä minä hyvänsä, äläkä kerro äidille!" yläasteikäiset painottivat koulun vessassa. En suostunut, mutta viisi muuta virtsasivat paikasta invalidilapsen päälle… Poistuin yksin ja koko ajan varuillani! Enhän koskaan tiennyt, milloin tai mistä tällaiset isot pojat ilmestyvät? Tämän jälkeen ei ole epäselvää, miksi olen ihmisarka ja vittumainen erakko. Tässä riittää.
Vuonna 2017 työttömien vika muuttui kertaheitosta. Silloisen hallituksen päätöksellä sitä työmatkaa muutettiin niin, että 80 kilometrin sijasta siirryttiin 1,5 tuntiisi työpaikkoja kohti ja sitten toinen osa kuluu paluumatkalla kotiin. Töitä on pakko ottaa vastaan, vaikka se olisi ajallista tappiota. Ahaa: vapautta ei kukaan tarvitse, eikä tiedemies voi huomioida edes sitä, että joku tarvitsee enemmän kuin kahdeksan tuntia nukkumiseen. Lopulta veikeä työelämä imaisee suhteet, terveyden, energiaa ja ajan. Eläkkeeltä sitten arki, jos sinne asti pääsen?
Hei, kävin viime tiistaina psykologilla. Hän sanoi, että olen todellinen autisti. Taas kerran katsottiin näitä omia koulukuvia ja verrattiin näitä myös yläasteen tai kauppakoulun kuviin. Selvisi, että hymyilin lopultakin aika harvoin… Rouva oli kiinnostunut lapsuudestani ja siinä nousi ilmi todellinen löytösi. Koulusta en juurikaan hymyillyt Vologdan kaupungissa, mutta kun kesäloma alkoi sähköjunassa ja pääsit Volongalle, aloin hymyillä enemmän kuin kukaan muu RŽD:n junassa! Silloin en maskannut, mutta jostain välistä onnellisuus on kadonnut.
Noin 16 vuotta sitten kirjoitin parisuhteesta ja sen tarpeettomuudesta, joo. Olet edelleen sitä mieltä, että onnellisuus tai tyytyväisyys pitää löytää yksin. Kukaan ei voi nojata hillosta muihin tai muuten käy todella huonosti. Sama on oikeastaan työelämässäsi: jos töitä ei saa, niitä ei saa. Ei kannata mitään stressiä ottaa omasta sivullisuudestaan. Hetken labyrintti on haastava niin elämää nähneille eläkeläisille kuin teille nuoremmillekin. Eikä päivien tarvitse nalkuttaa edelleenkään siitä, että bokserini ovat jääneet solmussa ruokapöydän reunalle!
Koin sen Venäjällä orpokoirana
Aloitin koulun syyskuussa 1997, lähes 8-vuotiaana lapsena hei. Ensimmäinen päivä tuntui jännittävältä, mutta sen taka-ajatuksissa pyöri koko ajan karu totuus venäläisistä kouluista. Ekaluokkalaisen lisäksi paikalla oli myös varttuneempaa yläluokilla. Pelkäsin kiusaamista, ja yleinen miljöö koululla ei lasta tasan houkutellut. Vuotta myöhemmin pahin pelko toteutui. Ensin kiusattiin sanallisesti, kunnes sitten tuli fyysistä ja toisaalla henkistä väkivaltaa. Etsin kuollakseni omaa tietä. Sitten se tapahtui, minutkin raahattiin vessaan invalidilapsen luo.
Mukana oli kolme kiusaajaa, kuusi kiusattavaa ja yksikin vartioi vessan ulkopuolelta, ettei sinne ketään tule. Invalidituolissa istuva lapsi oli täysin voimaton puolustautumaan ja asian näki kaukaa. Minun vuoroni oli ensimmäinen. Sanoin alkuun, että ei ole pissahätää. "Ota se silti esiin, muuten tulet hakatuksi minä hetkenä hyvänsä!" tämä huusi. Vastasin hiljaa: "Eikö vessakoppi ole sitä varten?" Viisi muuta pakotettiin toki vuorotellen laskemaan ihan polviin asti. He joko virtsasivat hämmentyneen invalidin päälle tai sitten katsoivat vielä vierestä.
Muistat olleesi todella helpottunut siitä, ettei minun tarvinnut kiusata tätä lasta! Samalla muistin vielä sen, että he voivat tulla koska tahansa hakkaamaan todella. Et muuten saanut kertoa tästä äidille. Isää ei ollut, kaikki tietävät… A. V. Zarypova pitää luokalle matematiikan tuntia. Yksi poissa ja joku koputtaa ovelta. Opettaja avaa kilpaa ja kolme isoa poikaa tulevat saman tien. Alan vain itkeä! He levittävät tavaroitani, lyövät minua monta kertaa päähän tai muualle ja tähtäävät tuolilla, jolla hetki sitten istuin. Aikuinen oli äimän käkenä ja tuijotti.
Tapahtuma kesti viiden minuutin ajan. Pahinta oli se, että juttusi ei koskaan kantautunut kotiin. Kukaan ei tiennyt, että sitä kiusataan. Itse en kertonut, sillä olen varhaislapsuudesta alkaen opetellut sietämään ajoja yksin, näkyy muuten vieläkin? 90-luvun itsemurhahanke… Juoksin koulumatkanani nelikaistaisella Severnaya-kadulla autojen sekaan monena päivänä piski mukana. Minulla olikin paljon huonoja muistoja koulusta, mutta sen lisäksi pari kertaa ruokkimastani orpokoirasta tuli liian läheinen lelu. Eräs ei tiennyt miten käsitellä hetkeä!
Koira vailla kotia, yksi ruokkiminen riitti. Kuono seurasi minua kaikkialle! Musta, hieno ja sinänsä aika rauhallinen elukka, mutta tarpeeksi. Lemmikkini kiinnittyy paljon ruokkimisen vuoksi: herkkuja etsin kotoa, toisinaan tongin roskiksia lemmikin vuoksi. Jokaisena aamuna koira seurasi minua kouluun, ja vaikka et ikinä päästänyt sitä sisään, yksi tuli hiljaa luokseni seuraavan oppilaan kautta. Kerrankin ilmestyi ruokalaasi, niinpä opettajakin kyseli minulta: "Onko hauveli sinun?" Vastasin autistisen tarkasti: "Ei ole, mutta hän on hyvin nälkäinen."
Epäilen, että kiusaamisesta ja koirasta minulle iski kova paniikki. Yritin juosta kerran toki tämänkin jälkeen autojesi alle. Toivoin pääseväni eroon joko koirasta taikka minusta. Sitten keskellä tietä oli jo nähtävissä sellaisia aitauksia, joitten takia juoksuni tuli mahdottomaksi? Kun se ei enää toiminut, kiipesin kaikkein ylimpään kerrokseen. Sinne päästiin helposti, ovi oli aina rikki… Seisoin siinä 11-kerroksisen talon katon reunalla, mutta päätin laskea. Mietin Liian tekemiä herkkuja ja huusin sen sijaan lähes korttelille: "Haluan takaisin Volongalle!"
Parka haastatteluun, hymyni ei
Venäjän monet koulut ovat aidattuja, kyseisen yhteiskouluni numero 12 kohdalla portteja oli kolme. Ne olivat mielestäni tarpeettomia. Ehkä tarkoitus on suojata ulkopuolisilta täällä, mutta todellisuudessa ne tekevät kouluympäristöstä vankilamaisen mahdollistaen oppilaan kiusaamista vailla pakokeinoa. Silloin kuuluu tavallisesti se, että antakaa mennä vaan. Eihän aidasta pääse. Portilla A syttyi joka kerta tunne siitä, että on hetken vapaa tästä kauhustasi. Jotkut venäläiset koulut ikään kuin rakennetaan kiusaaminen edessä, ja kävin sellaisesta?
Lähdetään portiltasi Ylöjärvelle. Valmistuin vuonna 2010 merkonomiksi, ja tämän jälkeen työvoimatoimistosi kanssa on ollut monta lusikkaa sopassa. Minusta on kohtuutonta vaatia voimattomia työttömiä matkustamaan haastatteluihin jopa Hämeenlinnaan asti: siitäkin on kokemusta. Kukaan heistä ei voi edes puolustautua pientä hulluutta vastaan? Kaiken lisäksi päivässä on 24 tuntia. Sanoit tästä eilen, ja toistan naapurin sekoituksen uudelleen: meidän rytmimme tapahtuu 8 tunnin pätkissä. Työajalla ollaan myös vapaalla, kun voisi palautua.
Kohdallani noin kahdeksan tuntia ei riitä palauttavaan nukkumiseen. Joudun nukkumaan vähintään kymmenen tuntia päivässä. Oletetaan, että ne kahdeksan tuntia työhön menevät tekemiseen. Kuulehan, 18 tuntia menee jo siinä siis – 24 tunnista jäljelle jää enää kuusi. Kun lähdin silloin aikoinaan työhaastatteluusi työvoimatoimiston osoituksesta Ylöjärvelle, aikaa meni ilman ratikkatyömaatakin vain tunti ja 30 minuuttia. Tänä päivänä varaan kylältä enää tunnin ja 50 minuuttia! Kehtaavat vaan ihmetellä, mihin hymy ja innokkuus on kadonnut.
Nyssen asiakkaana tiedän sen: Soppeenmäelle asti nautin halvemmasta AB-lipulla, mutta se viimeinen kilometri Cittariisi menee tästä kalliimmalla C-lisällä. Olen niin nuuka, että on pakko kävellä nytkin. Tämä muistui mieleeni tällä matkalla ihan loistavasti. Heitä oli tosiaan kymmenisen henkilöä, kuten asioista jo aiemmin kirjoititkin, mutta olin ainoa vaivaantunut ja toki poissaoleva. Vetäjä ei minua säästellyt: "Teistä on vaikeata saada tällä hetkellä kiinni! Onko työnhaku vienyt paljonkin voimia?" Ei kukaan hymyile 1,5 tunnin istumisesi jälkeen.
Pelkästään liikkumiseen voi mennä kolme tuntia päivästä, jotta pääsen edes joskus töissä käymään. Ylöjärvi, Nokia, Hämeenlinna, Kangasala, Lempäälä ja mitä näitä teillä on? Töiden tekeminen on nähdäksesi kannattavinta vain autollisille. Cittari tietää, että tunti Nyssestäsi hoituu peltilehmällä vartista. Työn jälkeen voi ehtiä kaverille nukkumiseen. Jos tarvitsen ne kymmenen tuntia edelleen, työhöni menisi matkoineen usein 11 tuntia. Jokainen saa laskea, mitä jää palautumiseen tai vapaa-aikaan. Kolme tuntia vielä, ja Auri Kananen siivoamaan.
Muistutat hei, että tämä kerronta on vuosieni takaisessa työhaastattelusta. Tällä hetkellä minulla ei ole työnhakuvelvoitetta. Työelämä ja sen rekrytointiprosessi on suunniteltu aina ihannetyöntekijöille, joilla on auto, rajoittamaton määrä energiaa ja kykyä esittää energistä 1,5 tunnin matkustamisen jälkeen. Kun ei kykene tai halua näytellä mitään muuta kuin mitä on, jää valitsematta. Se oli myös kehon reaktio siihen, mitä tapahtuu, jos alkaisit matkustaa Ylöjärven Citymarketiin päivittäin. Huomisesta alkaen muuten taas Länsilinjalla, vinkkaa.
Tunne vaihtui iloon, Volongalla
Työelämä ei ole minulle ainakaan ajankohtainen, joten siirrytään edes takaisin Venäjälle? Kauppakeskus Elossa on näytöllä maksuton Wi-Fi, jonka kautta eksyin tasan tutkimukseen! Baltimoressa sijaitsevan Kennedy Krieger -instituutin ja Johns Hopkins -yliopistoni tutkijat tekivät kyselyn, johon kutsuttiin 1 200 huoltajaa hei. Vähintään yhdellä lapsella oli autismia. Tutkijat havaitsivat, että 63 prosenttia lapsista oli joutunut kiusatuksi! He havaitsivat myös, että autisteja kiusattiin tässä kolme kertaa todennäköisemmin kuin tavallista jälkikasvua.
Sitten varhaisena kesäkuisena aamuna vuonna 2000 eräs uunituore sähköjuna oli reitillä Vologda–Vožega poimien meidät Vologda 2 -asemalta. Veturissa oli tämä merkintä VL60PK kyrillisin kirjaimin aiemmin, viivan jälkeen 1962. Tämä jäi mieleesi hyvin, vaikka hetkestä on kohtapuolin jo 26 vuotta. Selvennettäköön junakalustossa taas, että tilalle tuli upouutta. En koskaan ulkomailla ollut, enkä muuten Moskovasta tai vaikka Birskistäkään, eli venäläisestä kaupungista. Liia-mummon se vehreä Volonga oli tarpeeksi ulkomailla minun tarpeisiini.
Haikeaa ajatella, että vuosi sitten serkku teki itsemurhan. Joku on tässä kuvassa keskellä, mutta viereisestä tytöstä sinulla ei ole tietoja millään, eikä hän ole ollut minulle näin tärkeä tuttu. Muistan kuitenkin edes leikkineeni hänen ja muiden ikäisteni kanssa sitä kuurupiiloa kesäisinä iltoina. Silloin ei muuten ollut parempaakaan tekemistä. Huomaat koulukuvastani tärkeimmän: heti ensimmäisenä koulupäivänä olin todella surullisen näköinen, mutta vassa veturien edessä heräsin. Vastaavaa tapahtui Loimaallekin! Aloin hymyillä ja tuntea jotain.
Joskus 10-vuotiaana kysyin mummultani Volongalla: Miksi tänne on alkanut kasvaa uusia puita, mummu? "Nehän puskevat maasta, kun kylässä on taas väljää!" Liia teroitti. Meneekö tämä kohta ihan metsäksi? "Ajan myötä varmasti, pikkuinen." Minusta tuntuu, että kylässäsi ei ole kohta enää ketään, niin tämä luonto valtaa tämän paikan. "Niinhän siinä aina käy, kun talot tyhjenevät ja sitten mätänevät, luonto palaa takaisin?!" Liia ei enää elä, vaikka sanoisin näin: luonto ei tarvitse ihmistä. Se tarvitsee vain sen, että ihminen poistuu kasvusi tieltä.
Ikkunalla vilahtivat taas Moržengan ja Borzovon asemat. Ja vihdoin – meidän asemamme Volonga. Lähestyessäni asutuskeskusta ja katsellessani ikkunasta mummojakin loputtoman metsäsi jokaisessa horisontissa, tulevaa vehreyden syöksyä ja sen rapuisia jokia päätin elää. Jyrkiltä portailta matalalle hyppeli muutamia rohkeita henkiä, ja heidän joukossaan olimme mekin. Sähköjuna päästi pitkän vihellyksen, nykäisi vaunujaan liikkeelle, sitten kaikki katosi halki näiden metsiesi kohti Konošaa. Kysyntää riitti, junan päätepysäkki siirtyi matkalla…
Liia, en halua Vologdan kaupunkiin! Volonga ei ole asfalttia. Volongalla ei ole edes autoja. Volonga on Pariisi. En mene sinne kaupunkiin! Itkin ja sanoin siitä huolimatta, että Vologda oli Vologdan alueen vehreimpiä kaupunkeja, joita soratiet ja hiljaisuus eivät enää suosineet. "Älähän hätäile, kesä tulee aina uudestaan ja Volonga kyllä odottaa sinua täällä." Junapas toi kaupungin kotiin äidille, ja ensimmäisenä paiskoin oven huoneeseen muuttokiukusta. Vielä tuli Suomeen muutto. Kesä, joka minua edes Volongalla odotti! No, sitä ei koskaan tullut.
Kirjoitatko parisuhteista vähän
Kesäkuusta 2002 olen jo asunut Lappeenrannassa. Raskas hetki: eräs lähti, mutta kaverit jäivät… Tästä voisi joskus kirjoittaa enemmänkin, mutta nyt palataan parisuhteisiini. Tarmo kului jo lapselta nopeasti, ja se tuntui aina siltä, että mummolassa olin liian laiska… Kesässä on ollut pituutta: leikkiä, tarkoitusta, metsällä samoilua sekä mummoni auttamisia klapeilla ja puhtaan veteni kantamista rautatien toiselta puolen. Lähin vesikaivo oli nimittäin todella saastunut ja toinen niistä oli rikki. Liisan kanssa myimme kyläläisille jopa marjaa rahassa.
Tänään ei leikitä parisuhteesta. Aihe on noussut aiempaa ajankohtaisemmaksi, sillä yksin asuvien määrä on kasvanut selvästi viime vuosikymmeninä. Taustalla ovat muun muassa ne parisuhteiden siirtymiset aiempaa myöhemmälle iholle, avioerojen kasvu siinä sekä naisten koulutustason nousu, jonka on katsottu vaikeuttaneen yhteiskunnallisesti jo tasapainoisina pidettyjen suhteiden muodostumista. Kirjoitinpa suhteettomuudesta 20-vuotiaana kovalla. Tutkimusten mukaan joka kymmenellä yksin elävällä miehellä ei ollut ystävissä yhtäkään.
Sama tilanne oli yhtä usealla naisella! Haluaisit kuitenkin korostaa, että juoppo hakeutuu juopon seuraan ja vauras hakeutuu vauraan seuraan. Siitä parisuhde päättyy, ja olen saanut seurata yhtä suvussa läheltä tai kaukaa, kun tyttöystäväkin löysi työtä tekevän vaihtoehdon työllistyessään itse. Tämä aiheutti pienoisen kriisin työttömälle miehenalulle. Naisena edes työttömyys tai vähävaraisuus ei oikeastaan vaikuta löytämisen iloon… Miehesi parittomuus sen sijaan liittyy aina köyhyyteen ja työttömyyteen. Tarvitseeko minua edes kukaan, jaa?
Kirjoitin vuonna 2010 näin: "Huomaa, että minulla oli tyttöystävä, ja jos pimu sattuu vielä lukemaan blogia, niin onnea sinulle ja anteeksi pienestä petoksestani. Olen aina ollut oman tieni kulkija, ja oma onni on se paras onni? Nyt kun minun ei enää tarvitse mennä ihan joka päivä tahtomattani vaatekauppareissuille tai miettiä, miten huolehtia tulevasta lapsesta (tai kuunnella muiden ärsyttävää ulinaa kauppakeskuksissa), voi kuunnella sitä tanssimusiikkia, nauttia elämästä ja tehdä kaikkea, mistä itse tykkään." Eräs oli Marjaana, minä olin homo.
Jätin oman suhteen hiljaa ja ilmoittamatta, koska tyttöystävästäkin oli tullut minulle kuin orpokoira. Tuon kirjoituksen takana on ollut lukuisia kommentteja isien, äitien ja sinkkujen muodossa, joitten mielestä se kiva tuttavuus löytyy vielä ja lapset tulevat kuvioista hetkenä minä hyvänsä. Tämä on kai 16 vuotta vanha juttu, eikä tilanne ole mielipiteessäni miksikään muuttunut. Lauma ikään kuin hyökkäsi toisinajattelijan kimppuun ja halusi suoristaa minut normaaliksi. Adjektiiveja oli aina: ylimielinen, katkera, hauras, lapsellinen ja populistinen!
"Tekstistä huomaa, kuinka vähäinen sinun tuntemuksesi naista tai ylipäänsä niitä ihmisiä kohtaan on, jos selität, kuinka naiset joka päivä raahaavat miehiä vaatekaupoilta? Luulenpa, että jos ei nyt ole joku Paris Hilton, niin taitaa olla monen haaveena siellä joka päivä kiertää kaikki kaupat ja ostella uusinta vaatteina. Tuskin normaalina kaduntallaajana ihan siihen on sentään varaa." Tekstillä aloin alkuun siitä, mitä en itse yksineläjän arjessa tee, kysyen: Mitä nainen tekee? Lukutaitoa ei ihmisillä ollut silloinkaan, mutta sitä vapautta senkin edessä.
Vaikeuksista jo budjettiisi 2027
Luulen, että oma, nuiva suhtautumiseni isyyteen tulee lapsuudesta… Biologinen isä kuoli ennen minun omaa syntymääni. Tämä tarkoittaa sitä, että elämässäni on ollut mukana vain äiti, sisko ja mummo. En millään nähnyt isyyttä läheltä, siksi se on minulle edelleen erittäin vierasta. "Jokainen tietysti tyylillään. Olet täällä kuitenkin sen verran nuori, ettet ehkä vielä kaipaa naista tai perhettä. Niin minäkin luulin reilut 15 vuotta sitten. Kyllä sekin aika sinulla vielä koittaa, usko pois!" joku kommentoi vuonna 2010. Älä nyt, koskee varmaan homona.
Arki on niin kallista, että se perheeni perustaminen olisi vastuutonta? Juuri viime viikolla huomasin sen, että K-Supermarket Pirkanpojassa hinnat ovat nousseet ja sama tilanne kävi vastaan Pirkkalan Prismassa. Voi olla, että hinnat ovat nousseet jo kaikkialla! Valmisruoassa se tuntuu reilusti, mutta tuet eivät nouse. Onneksi irtisanoin 4G-liittymiä, 30 euroa menee saksimatta ruokakauppaan. Tällaista on työttömän aihe tänään: tässä irtisanomisia maassa, konkurssia ja nousevia hintoja. Vinkkaat: "Tulkaa vaikka kokeilemaan herroiksi elämistä!"
Haluaisin nostaa esiin vuoden 2010 kirjoitukseni niin, sellaisenaan. Syökää miehet vaikka päänne, kun on vauva tullut ja puoliso haluaa teidän auttavan välistä. Minulla menisi hermo jo ensimmäisiin itkuihin. Asun tällä hetkellä yksin, ja kun ostan sen oman asunnon, ostanpa yksiön. Sieltä on tilaa minulle, ja mukaan mahtuu se yksi makein kissa, joka ei varmastikaan sano mitään vastaan, kun lattialla lojuu vaihtoehtoista vaatekappaletta, pöydällä on vuoden lehdet, käytävällä on kuukauden kengät ja kaapissa vuosien siivottomuus. Eläköön kissat.
Ensi viikosta palailet budjetointiin. Syyskuun puolelta paljastan vuoden 2027 budjetin. Se tulee olemaan vähän isompi kuin nykyinen, vaarihahmon tuessa. Haen kantaa vaikka edeltä mainittuun ruoan hintaralliin ja siihen, miten esimerkiksi liittymistä luopuminen on tuonut budjettiin ilmaa. Tuntuu, että stressiä on aiempaa vähemmän ja 90-luvun palasiasi on tästä ja nyt. Aikakonetta ei tarvita elämään. Teknologiasta huomaat helposti, että saavutettavuus tarkoittaa myös pääsyjä kaikkeen, mutta kaikkea egoa ei tarvitse olla saatavilla koko ajan.
Kommentit