4 545 päivää aktivismia Pirkkalassa, nyt

Aktivisteina olemiset voisi olla erittäin palkitseva itsehoidon muoto. Riippumatta siitä, mikä tekee sinusta intohimoisen kansalaisen, voit käyttää tätä intohimoa hyvän tekemiseen. Se on lopulta erittäin voimaannuttavaa. Hän kysyi, mitä minun aktivismi on? Aika monipuolisia toimintoja, joissa käytetään paikoin voimakastakin kampanjointia poliittisen tai sosiaalisen muutokseni aikaansaamiseksi. Kevään tempauksessa pyöräilin Forssaan ja näytin Pirkkalan päättäjille parempaa toria. Saapuiko tännekin.

Toisinaan kampanjoisin siitä, että vähemmälläkin elää. Sinun ei tarvitse luopua edes matkailuista, vaikka ulkomailla et enää kävisikään, kalliin lennon ja hotellin kera. Aktivismini ei aseta oman elämän häiriötekijöitä toissijaisiksi, mutta se auttaa muitakin löytämään elämästään vaikka vähän harvemmin mietittyjä ongelmia tämän kaiken seassa. Aktivismi antaa toivoa paremmasta, koska meissä ihmisissä on voima. Olen muuttanut muiden ja omaa elämää Pirkkalassa, etsit kuvakollaasi vuosien varrelta.

Joka päivä elät tavallista erakkoelämää, Pirkkalastakin käsin. Erakon arki, vaikka potentiaalisista kavereista ja ystävistä ei tällä väkimäärällä ole pulaa, on kannanotto sekin. Mitä erakot tekevät kaiket päivät? Hyvä on kysymys, mutta aivan kaikkea sitä mitä muutkin, hyvin. Ilman turhia ja kuormittavia ihmiskontakteja. Joten ihan kaikki mitä voisit ajatella on reilua peliä. Opin tuntemaan lintuja uudesta nojatuolista. (Joo varpunen vain, mutta nimeksi hän sai Leo). Opit tuntemaan kasveja ja puulajeja.

Huomaat selkeästi, että ahdinko lisääntyy hallituksen vuoksi. Aikuinen pyytää rahaa tavallisella pullonpalautuskoneella, mutta en anna senttiäkään, vaikka hän uhkailee jäädä kodittomaksi. Päivää aikaisemmin lapsukaiset tulevat kerjäämään suklaapatukoita, mutta äitiä, seteleitä tai edes kolikoita ei ole lähimaillakaan. Ostan patukkaa, mutta en miettimättä hallituksen kylmäävää sydäntä leikkurin käydessä nytkin. Kumma, että nykyajan äidillä ei ole varaa edes viikkorahaan. Vuorossa aktivismi.

Aktivisti ei ole hän, joka kertoo Pirkkalan uivan roskassa. Aktivisti on hän, joka pussittaa jok'ikisen roskan väsymättä ja aina uudelleen. Sinun on ryhdyttävä aktivistiksi, jos et halua elää vain epänormaalia elämää.

Monet meistä eivät päättäneet ryhtyä aktivisteiksi. Meidät aktivoitiin. Emme kestäneet istua sivussa kun metsäämme hakattiin täysin turhaan ja sitten rakennettiin eräs yritysalue ja viisi kerrostaloa.

Odottelu, kunnes kaikki on Pirkkalassa täydellistä, on liian pitkä odottelu. Aktivismia tarvitaan.

Bloggaaja toivoi parempaa Suupantoria kirjoituksella

Niin kauan kuin henki pihisee, koskaan ei ole liian myöhäistä tehdä hyvää. En olisi uskonut vielä kymmenen vuotta sitten blogien voimaan. Nykyään tuntuu, että muutan maailmaa. Vuosien varrella moni on kertonut minulle henkilökohtaisesti tai blogini kommenteissa, että olen jakanut lopputilejä yksinkertaisempaan elämään. Olen kuullut siitäkin, että yksi muutti Lappiin pääkaupunkiseudulta ja aloitti blogia lukemalla erakkoelämän. Riittää, että vakuutan yhden. Hän vakuuttaa jo seuraavaa.

Missä kaikkialla ollaan onnistuttu? Kesäkuussa matkustin ensikertaa Keuruulle ja sain vaikuttaa Pirkkalan päättäjiin uimarantojeni viihtyisyydessä. Huomasin, että Keuruun uimapaikoilla oli hieno pöytäryhmä, vaikka kunta ui veloissa. Pirkkala takoi viime vuonna kahdeksan miljoonan ylijäämät ja Vähäjärveltä löytyi vain pari tylsää penkkiä. Ei mennyt viikkoa, kun Pirkkala hankki pöytäryhmiäkin Vähäjärvelle. Tiedän, että pirkkalalaiset ovat blogini suurkuluttajia, tietävät hekin vaatia jotakin.

Forssan pyöräreissu oli elämäni ikimuistoisin, se tori oli niin eloisaa ja viihtyisä. Kirjoitin samassa merkinnässä Suupantorin elottomuudesta ja autokeskeisyydestä. Moni saapuu sinne aikuisten oikeasti vain asioimaan ja lähtee autollaan pois. Tilanne ei ole enää näin. Heinäkuun aikana Pirkkalakin kuuli ja osti neljä kaunista pöytäryhmää torille. Ei ole ensikerta kun näen siellä elämää, ihmiset käyvät Salessa, ostavat sieltä pientä purtavaa ja viihtyvät. Penkkejä oli toki aina kukkineen, mutta niinkö se elo tuli.

Pirkkala kuuli! Pöytäryhmät jo Suupantorilla

Monesti on meteliä siitä Pirkkalan liiasta kasvusta, jolla kuulemma rahoitettaisiin sitten vaikka ratikoita ja kaikki muukin. Yhdessä blogiartikkelissa vaatisin, että Suupantorin häpeä puretaan pois. Pirkkalan valaistus on vanhaa kuraa: edelleen, eikä kunnan mukaan siihen saa edes varaosia mistään, vaikka valaisinurakka ei ole edes vanhakaan. Tilanne on aktivismin johdosta nyt se, että Pirkkala uusii koko Suupantien katuvalaistuksen jo lähiviikkoina. Näkee kulkea sitten syksyn pimeydessäkin, joo.

Huomaat myös, että kirjoitan todella paljon ratikoista, nyt kesästä asti. Lomailevilla päättäjillä oli tuolloin eniten aikaa. Aikaa lukea aiheesta, ja heti kun ratikoista päätetään, juttu on pinnoilla vieläkin. Vaikka et edelleenkään vastusta demarin ratikkaa, en haluaisi tästä johtuvia liputtomia matkustajia tai tyhjänpäiväisiä tiiviisti asuttuja uudisalueita. Jos tarkkoja ollaan, maksaisin jatkossa myös liputtomien matkustajien ratikka-ajot. Toisaalta, sosialismiin vapaamatkustaminen kuuluu: tavalla tai toisella.

Kiva, että luet. Tiedä, ympäristöön voi vaikuttaa todellakin. Aina en pyri vaikuttamaan päättäjiini. Toisinaan on hyvä vaikuttaa omaan elämäänsä. Silloin onnellisuus ja tyytyväisyys ei riipu esimerkiksi ihmisistä tai kotikunnan teoista. Pidän nykyään kiitollisuuspäiväkirjaa, eilen olin kiitollinen siitä, että sain polkaista kauniin metsän halki Pirkkalan Citymarketille. Olin kiitollinen siitä, että Pirkkalassa on aiempaa enemmän lintuja, siinä. Ovatko varikset Loimaalta vai mistä, mutta kannattaa pyydystää!

Yli 12 vuotta Pirkkalassa ja vanhoja muistoja mahtuisi

Ääriminimalistina olen kirjoittanut maailmoille nyt aiemminkin, en vain valokuvaa. Blogia varten napsia muutaman voin, mutta käytännössä löydät kaikki ottamani valokuvat täältä blogista, et tuosta tietokoneeni kiintolevyltä tai maksullisesta pilvipalvelusta. Voin vakuuttaa, että elän hetkiä niin hyvin kuin mahdollista, kuvaamatta niitä koko ajan. Myönnä pois, et kumminkaan aio katsoa niitä miljoonia valokuvia, jotta hetken löydät. Et työpisteellä, et kotona, etkä sitten joskus: kunhan jäät eläkkeelle.

Minimalistilla on tuolla kaksi valokuva-albumia, nyt menneestä elämästä. Elämästä, jota sinäkään takaisin et saa. Myönnän, että vaikka hetket olivat arvokkaitakin, en katsele niitä tarpeeksi usein. Onko nimittäin niin, että hetket ovat muistoissasi, eivät kaapin nurkilla. Katsomatta albumiin sekuntiakaan, haluan kuvata erästä valokuvaa mummoni mökiltä. Olisi varhainen aamu. Olemme nojatuolilla samalla kun ikkunaa koristelee Venäjän talvi. Vaikka näet autioituneet kylät, edes yksi puu näkyy ikkunasta.

Kalenterissakin on 1997, seinällä huomaa. Vieressä on aivan tavallinen ruokatuoli, jonka päällä on seitsenvuotiaan lelut ja pari kirjaa. Mummohan hymyilee, mutta ilmeeni on sama kuin nytkin, naama peruslukemilla. Hymyä ei löydy mistään. Ikkunasta näkyy puu, jota kävin kastelemassa usein kesäisin, jottei se kuole. Siitä on 27 vuotta jo, eikä tarvinnut rahojaan tehdä. Emme puhuneet, me vain nautittiin yhdessäolosta. Älä liikaa istu, kylmä talvi tänään. Ikkuna jäätyy. Niinpä hän lähtee hakemaan puita.

Jos on oikea avain, onni on missä vain

Kissa on taas siellä jossain, etkä seuraa saa. On pakko selviytyä yksin. Mummolla ei kestä puiden haussa pitkään, koko kesä on klapeja laitettu varastoon. Kiitän mummoani siitä, että hän on jättänyt tontilleen edes yhden puun, jota olen saanut ihailla. Se oli minulle tärkeä puu. Muilla koitettiin selvitä Pohjois-Venäjän kylmästä talvesta. Mummo sanoi silloin, että isot puut kannatti kaataa pois talveksi, istuttaa uusia tilalle. Oi lapsuus, mutta en koskaan päässyt näkemään miten isoiksi puut kasvavat.

Suomi, 11-vuotiaana. Mummo jää mökille, mutta oli hänen paikka. Pyysin, että jättää sen isoksi kasvaneen puun rauhaan. Muistan sen yhdessäolon ikkunan edessä, ja vaikka lehdet ovatkin talvella tippuneet, maisemassa oli jotain kaunista. Ikipuuni, jota kesäisin kastelin ja hoidin ahkerasti, ettei se kuole. Volongan kylässä mökki seisoo kuulemma vieläkin, mutta mummo on jo haudassa. Puu elää ja tuo suurta iloa muuten kuolleeseen kylään. Toivon, että puu on siellä huomennakin. Minun lapsia.

En tiedä miksei Suomessa arvosteta nuukaa elämää. Neuvostoliiton jälkeisessä ajassasi Venäjä oli köyhyyttä. Nuudeleita syötiin päivällisenäsi, koska muuhun ei ollut varoja. Sitä tarjousleipää mummo pakasti kilokaupalla, hulluhan tästä kalliimmalla hankkii. Nykyajan lapset pakotetaan jääkiekkoon tai jalkapalloon, vaikka minulle riitti puun istutus etupihalle ja sen kasvattaminen isoksi, voimavaraiseksi maailmanparantajaksi. Saat perunamaata hoitaa, eikä vanhempien tarvinnut isoja roposia kaivella.

Lepotuoli todellisessa käytössä tuosta, viihdyn kotona

Erakko ei elä tylsää elämää. Niitä hetkiäni on niin paljon ollut. Tekemäni kollaasi vuosien varrelta kuvastaa minulle tärkeitä asioitakin: luonto, puuilo, linnut, Paunun busseja, kuulokkeet ja sitä kautta tanssimusiikki, maankuulu maisemapyöräilyni jokien ja järvien maassa. Enkö juossutkaan rahan luo, elämyksiä saat nimittäin halvemmallakin. Loppupäivän kruunaa se, että voisit aivan rauhassa saapua vuokrakotiini, istahtaa hyvään lepotuoliin ja katsoa puuta ikkunasta. Ihan kuin jo 27 vuotta sitten.

En vaadi elämältä paljon. Kellä onni on, se onnen kätkeköön. Parasta täällä Pirkkalassa on se, että minun ei tarvitse tyytyä vain yhteen puuhuni takapihan ikkunasta. En tiedä, putoanko siinä laskuista, mutta ainakin 25 puuta näkyy. Jos laskin oikein, mutta paljon niitä on. Olisin jo aikaa sitten muuttanut täältä pois, jos täällä olisi kerrostaloja, vähemmän vehreyttä tai enemmän asukkaita. Jostain luin, että jos näet edes kolme puuta ikkunasta, niin vehreystilanne on todella hyvä. No, mitä tässä sitten on?

Yksi syy miksen muuta Pirkkalasta, vaikka päähäni sattuu, kun toisaalla rikotaan. En tiedä, mutta tämäkin juttu oli monen mutkan takana. Totuus on, että kellä onni on, se onnen kätkeköön. Pirkkalan päättäjä on varmaankin unohtanut meidät, kun saamme asua niin ikimuistoisessa vehreydessä. Nyt ei muuta kuin vain laskemaan puita ikkunoista, parhaassa tilanteessa ryhdy itsekin hetkissä aktivistiksi. Huonommassakaan tapauksessa mitään et menetä, istuttavat menetetyn tilalle parisen uutta vain.

Lepotuolin paikka, pöytä olikin valmiina

Muistat vieläkin ne Paunun bussit kotikadullani. Joka kerta juttelin erään naiskuskin kanssa, joka toisti toistamiseen miten satumaista täällä on, hän sanoi esimiehellekin olennaisen. Hän haluaa ajaa vain ykköslinjaa. Hidasteli jo Pirkkalan vehreimpien asuinalueiden läpi, eikä mikään ihmekään, se sai työntekoonkin aivan uudenlaista puhtia. Helppoa bussin ajaminen ei ole, mutta kaunis vehreys antoi uutta voimaa ja heijastui asiakkaisiinkin. Siksi niin monen Paunun bussin kuvasin puiden lähellä.

Sotkassa ilahduttiin ostoksestani heti, mutta muuta en huolinut. Hän olisi kaupitellut sen lisäksi tarjouksesta löytynyttä lisäpöytää. Tilannehan on nykyään niin, että vaikka olisi hyväkin tarjous, niin en automaattisesti osta. Minulle on nyt tärkeää, että ovi pääsee vihdoin aukeamaan vessoista tullessa, muuten se voisi kolhiintua ostettuun pöytään. Toisaalta olen monikäyttöisyyden puolesta, joten aina kun tarvitsen jakkara on muussakin käytössä, ledilamppuja vaihdellessa vaikka kokonaan uusiin.

Tässäkö on lisäpöytä, eikä tarvinnut mitään ostaa. Ikean myyjä sanoi, että minun pitäisi hankkia kauniita kukkia ja puita kotiini, vaikka juuri kerroin ainakin 26:sta takapihalla. Hän kertoisi kaikkea muuta kuin olennaista ikipuistakin, joita ei tarvitse edes kastella. Ja miksi kertoisi, pölyä riittää ilman tekokasvejakin. Sälekaihtimet raolleen, niin näen juttujakin kirjoitettaessa ainakin 40 vehreää puuta, vuokrakotini etummaisesta ikkunasta. Olisipa samaa muuallakin täällä, aktivismi kannattaa aina.

Hallituksen leikkaukset näkyvät nyt, lapsille patukkaa

Vaikka velaksi ei mielestäni pidäkään elää missään, en ymmärrä päättäjien toimia. Kalja ja bensa halvemmaksi, silläkö Suomi nousee? Eivät karkitkaan minulle tarpeen ole, mutta muistan mainiosti sen ajan, kun 12-vuotiaana lapsena sitä jonotettiin tarjouksesta pitkiäkin aikoja heti aamusta. Kiloja taikka ainakin kaksi meni kuukaudessa. Pitää myös muistaa, että kaikki nämä leikkaukset leikkaavat vanhempien ostovoimaa ja sitä kautta eriarvoisuus nousee. Neljän pojan porukka oli Pirkkalassa.

Kaksi ostaa vaikka ja mitä, kun kahdella toisella ei ole kopeekkaakaan. Yksi näkee pyöräilijän, hän saattaa olla minä, ja huutaa apua. Ymmärrän, eihän 10-vuotiaana kannattaisi varastamaankaan alkaa. Kyselen, eikö ole mitään rahaa, taskunkaan pohjalla? "Ei meillä mitään rahaa ole, eivätkä kaveritkaan hommaile, kun ei ole mistä maksaa takaisin!", he tuumivat. Aivan varmasti, rahattomuus aiheuttanee kiusaamista tuhannen oppilaan koulussa, mutta eikö leikkaaminen ole kiusaamista sekin? "Joo!".

Menemmekö lopulta niille karkkihyllyille, josta ensimmäinen valitsee nopeasti Bountyn ja toinen Tupla Maxin. He eivät pyytäneet yhtään mitään muuta, suklaa riitti. Vain 2,14 euroa huvitustililtäni on toteuttanut näille pojille ehkä vähän paremman päivän leikkauksien sijaan. Huomaan kassalla siinäkin ainutlaatuisen seikan tässä jutussa, pojat eivät lähde kassalta ennen kuin kuitti tulostuu ja nuo patukat ovat maksettu S-pankissa. "Kiitos paljon!", tulee perässä. Siitä maraton kavereiden luo vasta alkaa.

Ostin pyynnöstä rahattomille lapsille patukat

Muistan taloudellisen väkivallan, rahaton ystäväni Helsingistä valitsi aina kalleimman tuotteen. Tiedän, että luotto ihmiskuntaan ei ole vielä onneksi mennyt, toisen kukkarolla ei Pirkkalassa käydä itsekkäästi. Miksi koskaan pitäisi, ei muiden rahoilla mitään kuuden euron merkkisuklaalevyjä osteta, ottakaapa malleja Pirkkalan nuorista! Pahinta oli tuo mainitseminen, kuin aikuiselle lapselle puhuisit, että imureita saisi halvemmallakin kuin 199 eurolla. Niin voit sanoa, jos ei edes kuluihini osallistu.

Ostaisinko jokaiselle jotakin? En varmaankaan. Rajallisilla budjeteilla en ihmeisiin pysty. Se, että suomalaisilta leikataan, näkyy jo pullonpalautuskoneillakin Tampereen ytimessä. "Hei, oliko sinulla kuinka tarve panttikuitille, jään tässä kodittomaksi!", nuori mies kysyy. Vaikka asumistuistasi onkin leikattu, mutta ei niistä vuokrankorotuksista, oletan pitäväni pantit nyt itselläni. Hyvää päivänjatkoa sinulle ja onnea elämään. Kokonaisuus voi olla aitoa, mutta moni hakee sillä rahalla juoksukaljaa.

Minulla, niin kuin monella muullakin on empatiaa, mutta kuule minua. Lapset eivät voi tilanteelle mitään, kun taas aikuisella on vapaat kädet tehdä. Voit esimerkiksi tehdä budjetin, kilpailuttaa vuokra muuttamalla kaupunkien sisällä tai halvemmalle maaseudulle. Voit myös hakea sinulle kuuluvia tukia, kuten viimesijaisia toimeentulotukia, jos eivät tuet riitä. Hetken kuluttua tapaan oikean kodittoman ja ostan hävikkiruokaa. Hän oli niin onnellinen ja kulutusjuhlistasi täysin vapaa, puhuimme pitkään.

Yhteenveto: olen aktivisti, ole sinäkin. Muutos tulossa

"Perussuomalainen hallitus on ajanut minut takaisin kadulle!", mies sanoi. Sitäpä minäkin, eihän asumistukimenoja kannattaisi leikata, jos ei leikkaa samalla asumisen hintaa. Kivasti näyttäisi olevan sotimiseen rahaa, muttei lapselle karkkipussiin. Esimerkiksi minä en pystyisi tekemään tällä hetkellä mitään töitä. Tässä maailmassa on niin paljon asioita sekaisin, että minun ainoin työ on suojella sitä, mitä enää voin. Puolustan jokaista puuta Pirkkalassa ja olen näkyvästi turhia menojakin vastaan.

Pirkkalassa ymmärretään joskus, että lapsen suklaapatukkakin on sata kertaa tärkeämpi kuin joku liputtomien matkustajien tyyssijaratikka sinne Suupantorille ja kaikki siitä johtuvat muut kasvuilmiöt. Omaan terveyskeskukseen ei soittamallakaan pääse ja lisääkö pitäisi ihmisiä saada. Elänkö tätä päivää, vai tehdäänkö tästä Pirkkalaa vain tulevaisuuden ihmisille, jotka eivät tarvitse autoja, omaa rauhaa tai terveyspalveluita. Ajatellaan, että ikään kuin autoilu häviäisi täältä kokonaan ja hikikomero riittää.

En halua sellaista Pirkkalaa, enkä halua tällaista Suomea. Uskoisin, että aika moni painii tälläkin hetkellä omien ongelmiensa parissa, oli ongelmasi mitä tahansa nyt. Onpa hienoa, että annan välillä muutakin pohdittavaa, ettei totuus unohdu. Vain aikaa vievä päivätyö vie naapurinkin voimat, mutta aktivismilla siirryttiin 60 tunnin työviikosta nykyiseen. Siksi on tärkeää, että puhutaan neljän päivän työviikoista jatkossakin. Silloin kerkeää kaikkea suojella vaikuttamalla, vaikka sen naapurin kera.

Mitä on aktivismi? Miksi olet erakko? Nimenomaan, silloin on tunteja miettiä, taistella ja kirjoittaa mieltä painavista asioista. Se, että saat hyviä muutoksia aikaan antaa vielä monia muita onnistumisien tunteita siinä, kun taistelee tätä pirkanmaalaista suuruudenhulluutta vastaan Tampereen seuduilla. Se tiedetään, että moni masentunut nukkuu. Hän ei jaksa tehdä paljoa mitään, haukkuu mielellään muita, mutta paljoa ei tarvita ja lähiympäristö muuttuu: sinä mukaan luettuna. Tätä kaikkea on aktivismi.

Suuruudenhulluus katoaa Pirkkalasta aikanaan. Paljastan, että joskus maaseudullakin väki loppuu, eikä uutta imuroitavaa enää löydy. Mistä sitten imuroidaan, lisäät vaan rakennuksia ja tyhjäksi jäävät. Iltalenkillä pari avaamatonta Rockstar-energiajuomaa roskiksesta, olkoon palkintona aktivismista.

Pirkkalan ahneus uuvuttaa, loputon pyrkimys tyydyttää haave, saavuttamatta ikinä tyydytystä.