Seitsemän puuta kaatui Pirkkalan omakotitalon pihalla vanhempieni painostuksesta. Huomasin tämän välittömästi. Sitten lähdin Humppilaan tuulettumaan. Puut eivät ainoastaan nosta ison kiinteistön arvoa silloin, kun päätät vihdoin myydä sen, vaan ne tarjoavat sinulle myös yksityisyyttä siellä asuessasi. Puut voivat suojata arkea kadun ääniltä (ja uteliailta naapureiltasi), muodostaa vehreän ja elävän näkösuojan sekä luoda kotirauhan tunnetta niin suurille kuin pienillekin pihoille. Pirkkalassa kaadetaan puita mistään mitään ajattelematta.
Ontariolaisessa tutkimuksessa seurattiin yli 120 000 lapsen aineistoa ja mitattiin bändin asuinympäristön kasvillisuutta satelliittipohjaisella NDVI-indeksillä. Tulokset osoittavat, että runsas lähiviheralueiden määrä 270 metrin säteellä kotoa ja raskauden aikana pienensi sikiön autismin kirjon häiriön riskiä 25 prosentilla. Sen sijaan asfaltti- ja betonipinnan runsaus sekä luonnon puute asuinympäristössäsi olivat yhteydessä suoraan kaikkien lasten kognitiivisen ja kielellisen kehityksen viivästymiin sekä aiempaa rikkaampaan aistikuormitukseen. Täytyy selittää.
Käänteisesti tämä tarkoittaa sitä, että Tampereen kaltaisessa ympäristössä autistisen hermoston monenlaiset sivuoireet sekä oppimis- ja työelämän vaikeudet kasvavat tänään tilastollisesti merkittävästi. Se, ettei tätä huomata, johtuu yhteiskunnallisesta olettamuksesta. Ihmisiltä vaaditaan positiivisuutta ja tekemisen meininkiä, mikä ajaa maskaamaan – kunnes ei enää jaksa. Kunnan virkeä kyläkauppa sai jälleen taputtamaan onnesta, kun en kelvannut alalle. Riittääkö kassa, joka ei myy sinullekaan minkäänlaista kaupan alan Pirkka-olutta?
Partolassa jokainen neliömetri huutaa osta, aja tästä, ryhmity, valitse tai vaihda kaistaa. Aivot joutuvat tekemään jatkuvaa suodatustyötä, mikä kuormittaa meidän kognitiivista kapasiteettia täysin eri tavalla kuin luonnossa samoilu. Eroa ei ole sillä, oletko tyypillinen vai epätyypillinen. Täyttä itsemurhaa voi olla joskus sekin, että palaat yhä uudelleen kuluttavaan työelämään terapioiden jälkeen, mutta uuvut silti. Psykologini mielestä on liki mahdotonta parantua uupumuksesta jatkamalla sitä samaa, mikä uuvutti. Muuttoa ammattilainen väläytti Pirkkalan sote-asemalla.
Naapurisi kaatoi puita, kuulkaa
"Elämässä on joskus jotain tärkeämpää kuin eurot: vauraat, mielenkiintoiset, isot ja kestävät puut", hän jatkoi. Asuinalueellani Pirkkalassa suunnitellaan pellon tilalle urheilukokonaisuutta ja toiselle Huovin teollisuusalueen jatketta. Lihassairasta tämä ei palvele, kun joka päivä ei riitä voimaa edes lähipelloille asti. Rahaa ei voi syödä, pellon antimia kylläkin. Se on ainoa dippi, jolla on lopulta merkitystä. Miksei pelloilla voisi kasvattaa viljaa? Sotatilanne on jo osoittanut, että omavaraisuutta pitää olla niin meillä täällä kasvuseudulla kuin siellä maaseudun rauhan Humppilassakin.
Hädän iskiessä tarvitaan viljaa, ei asfalttia tai teollisuusalueita – miten monta kertaa tästäkin pitää näille herroille sanoa? Metsän olemassaolo huolettaa kasvuseudulla asuvia. Joka kerta kun tänne tulee uusia ihmisiä, mietitään, mistä muualta voisi tilaa raivata. Kukaan ei ajattele parkkipaikkojen asuttamista, vaikka sillähän pystyisi vähentämään turhaa autoilua, jotta hyvää metsää ei tarvitsisi enempää kaataa. Minulla on joka päivä pelko perseessä kirjaimellisesti siitä hyvästä, mihin korttitalo tai autopaikka nousee seuraavaksi tällä suorituskeskeisellä Tampereen seudulla.
Isä sanoi suurella mielenkiinnolla vasta kolme viikkoa sitten, että seitsemän puuta tullaan kaiketi kaatamaan iäkkäiden naapureiden tontilta. Painoin mielessäni kaikki nämä kauniit puut: koivut, ystävälliset vaahterat, kuuset ja niin edelleen… Ihania näkyjä ja harakoiden paratiiseja. Pari viikkoa sitten hän kertoi, kuinka terävää oli katsoa ammattimiehiä asialla. "Millä asialla?" minä kysyin. Puita kaatuu, ja se surettaa minua, mutta kukaan perheessäni ei sitä ymmärtänyt. Faija nauroi ja äiti kertoi, ettei yksikään masennu tuollaisesta, tietämättä autismista mitään.
Tämä sai lähtemään Humppilaan. Meno maksoi VR:n alennuskampanjassa kolme euroa ja paluun hinta oli samanlainen, eli koko matka vei lompakosta pyöreät kuusi euroa. Lienee ihan sanomattakin selvää, että kiitos menee vaarihahmolle. Hänen rahoillaan minä tässä reissailen, kun ei tämä yhteiskunta tue mitään muuta kuin sotimista. Tuki riittää hädin tuskin koko ajan kallistuvaan ruokaan, käyttötavaraan ja sitten asumisen menoihin. "Hyvät matkustajat! Tämä on InterCity-juna 910 Turkuun. Pysähdyspaikkamme ovat Toijala, Humppila ja Loimaa. Hyvää matkaa!" Kiitos.
Sitten sama ilmoitus tuli ruotsiksi ja ainakin englanniksi. Tämän voi kuulla, kun matkustaa ilman musiikkia, tuhannen euron puhelimia tai vastamelukuulokkeita. Humppilassa ikkunasta avautui hieno maisema vanhaan rautatieasemaan. Vuonna 1983 valmistunut rakennus korvasi vuonna 1973 jossain tulipalossa tuhoutuneen alkuperäisen veistoksen. Rakennus edustaa puumateriaaleilla pehmennettyä myöhäismodernismia. Matalan ja horisontaalisen ihmeen katseenvangitsijana toimii sen keskiosassa kohoava suuri, puoliympyrän muotoinen lasikaari kelloineen.
Julkisivun lämmin puuverhoilu ja pystysuorat säleiköt antavat kunnan sydämen linjakkaalle muotoilulle inhimillisen ja kodikkaan leiman. Muutaman sadan metrin päässä tästä näyttää meitä vastaanottavan tosi kirjava naakkojen joukkue tuuhean puun latvassa. Vaikka pidän myös naakoista ja variksista, en voinut olla sanomatta varislintuihin kuuluville selkärankaisille jotain aivan muuta. Sanoin niille: "Olette tekin ihan kivoja, mutta jos saisin valita, vaihtaisin tämän varislintutyypin harmaan huippukokouksen harakoiden valloittavan mustavalkoiseen pröystäilyyn."
Stressitesti? Eksy Humppilassa
Ryhdyin keittiöfilosofiksi ja avasin lopulta tämän blogin Lempäälän hienossa metsässä vuonna 2012. Katselen näitä naakkoja vielä sillä silmällä, mutta ei tästä mitään tule ilman kunnon rääkymistä. Kyllä olen niin pettynyt nyt, kun ei Humppilassa harakoita ole – pelkkää harmaata massaa koko pitäjä täynnä! Ei voi olla totta, ja jatkan: "Pitääkö tässä alkaa junalipuista vaatimaan pientä hyvitystä tai kirjoittaa Humppilan kunnan kirjaamoon?" Kävelen monta metriä eteenpäin hyvin pettyneenä, ja neljä sorokkaa lentää yhtäkkiä Loimaan suunnalta Salen pihalle.
Tiedetään, mutta edelleenkään minulla ei ole älypuhelinta. Navigointi voi olla todella vaikeaa etenkin silloin, kun Offline-kartta tekee temput tuntemattoman edessä. Ostan kaupan juomista energiajuomankin ja paistopisteestä ahmin kolme erilaista tuotetta. Vanhempani patistelivat naapureitaan puiden kaatoon pitkään, jotta heidän ränneihinsä siirtyvät lehdet, neulaset, siemenet, oksanpätkät, siitepöly ja niin edelleen poistuisivat. Nyt he näkevät terassiltaan, mitä televisiokanavaa naapurissa katsellaan. Lisää valosaastetta Pirkkalaan, kiittäkää itseänne ja näemmä Nelosta!
Unohdamme arvostaa sitä, mikä katsoo meitä suoraan silmiin. Se "-kin"-pääte kertoo sinulle, että juomapuoli sisälsi muitakin tuotteita kuin pelkän energiajuoman, ilman että kaikkea täytyisi erikseen luetella. Ruokapuoli taas ei tarvinnut kikkailua, vaan paistopisteen ostokset kerrottiin suoraan. Tämän jälkeen tarkistin kartan toimivuuden, mutta siinä tein pahimman virheen mitä voi tehdä. Tarkistin sen Wi-Fi-verkossa, mikä ei tietenkään paljasta kartta-alueen saatavuutta. Metsässä havahduin siihen, että se Offline-kartta ei tarkentanut asuinalueille ollenkaan.
On kysymyksiä keskellä metsää. Näkyykö täältä mitään? Olenko minä täällä yötä? Loppuuko kunnan metsä koskaan? Missä ihmeessä minä olen? Kun esitän näitä lisäkysymyksiä itselleni ja metsässä ääntä pitäville käpytikoille, ketuille, teerille ja pyille, tajuan olevani varsinaisella metsän katvealueella. Iskee paniikki, stressi kohoaa huippulukemiin, ja se purkautuu äkillisenä vessahätänä. Tiedän, että mukana pitää kantaa vessapaperia, mutta se unohtui Pirkkalaan. Onneksi metsä ei ole minulle kovinkaan uusi paikka, ja täältä löytää vaikka ja mitä. Pyyhkimään!
Metsässä näkyvä lehti on pyöreähkö, ja sen reuna on loivasti aaltoileva. Sen pitkä, ohut lehtiruoti ja syksyisen laikukas, hyvin maatuva pinta paljastavat sen haavan lehdeksi ja kenties vessapaperiksi. Otan puusta 20 lehteä tietäen, että ne uusiutuvat. Joskus saat silti huomioida, että lehtiä kannattaa repiä vain muutamia oksaa kohti. Takuuta tiedosta en muuten anna, onhan viimeisestä biologian tunnista lähes yhtä paljon aikaa kuin koulutuksestakin, eli yli 17 vuotta. Tunnistin tämän metsän niin sanotuksi ihmisen muokkaamaksi virkistysmetsäksi.
Muistan reitin alkupisteelle, koska havainnoin jokaisen puun ja yksityiskohdan autistisen tarkasti. Se ei tässä tilanteessa ketään pelasta, kun en tunne, mihin tuleva vie. Lihassairaus aiheuttaa muuten sitäkin, että kovin pitkään ei pysty tavaraa pidättelemään. Muistikuva on, että ihmisten muovaama kaupunkimetsä kiertää ympyrää. Päädyn lopulta taloille, mutta sijainti ei vieläkään aukea. Teen johtopäätöksen, että palaan metsään kyykkypaskalle. Aiemmin haalittu WC-paperi pääsee testiin. Puhdasta tuli heti, eikä tarvinnut säkistä osuuskaupalle maksaa.
Merkonomina päivääkään, siitä
Metsässä piti ottaa valokuva eräistä piirustuksista niihin törmätessäni, mutta kova hätä sai ohittamaan ne. Niin se on, silloin jokaisella sekunnilla on väliä. Voi olla, että olet joitakin näistä jo nähnyt. Tapahtumasta tulee kuuluisa 90-luku mieleen, kun mummon mökissä Volongalla oli käytettävissä WC, mutta tietyin ehdoin: sain valita joko ulkohuussin tai alakerran navetassa sijaitsevan kuivakäymälän. Sinusta en tiedä, mutta minulle sellainen tapa oli täysin normaalia lapsuudessa. Lopulta pääsin rivitalojen välistä tutulle tielle, joka vei kevyesti varsin tuttuun kyläkauppaan.
Pääsin vessaan, jossa käsienpesua sai harjoitella tovin. Suoritin lopulta vessapaperitestin, joka paljasti sen, että luonnosta hankittu korvaava tuote oli ajanut hyvin asiansa. Sadepäivällä on voinut olla pientä vaikutusta tähän. Koulutukseltani olen merkantti. Valmistuin ihmeen kaupalla Valkeakosken ammatti- ja aikuisopistosta kesäkuussa 2010. En oikeastaan edes tiedä, miksi valmistuin juuri merkonomiksi, enhän minä tekisi sitä työtä päivääkään. Seuraan penkiltä kassan toimintaa. Asiakkaat puhuvat pälpättävät, ja myyjä joutuu venymään.
"Tämä on Samsung. Piippaa koko ajan jotain päivitystä, enkä saa tätä tekstiviestiäkään auki, kun tämä näyttää tällaista hammasratasta", asiakas harmittelee ostojen lomassa. Myyjä ottaa laitteen käteensä, sulkee häiritsevän mainoksen ja palauttaa näytölle odotetut lastenlasten kuvat. "Näytän vielä. Joo, painetaan tuosta noin ja suljetaan mainos. No niin, nyt näkyy taas lastenlasten kuvat. Älä koske siihen mainosriviin ollenkaan, niin kone pysyy hyvänä", myyjä neuvoo ystävällisesti. Tuttua, mutta en jaksaisi loputtomiin maskata kassalla.
Kello oli vielä yksitoista, ja Humppilan kyläkaupan ovi kävi tasaiseen tahtiin päästäen sisään syksyisen tuulenvireen ja perään matalalla murinalla puhuvat paikalliset. Kello kolmentoista asiakasvirta ei ole enää mikään urbaani ryntäys, vaan ennemminkin kotoisaa vaeltamista: joku harkitsee kahvipakettia, toinen selaa iltapäivälehteä penkin kulmalla ja kolmas on pysähtynyt keskelle käytävää vaihtamaan loputtomia kuulumisia. Sen kasvuseudun pitävän kiireen sijasta täällä nauretaan, nautitaan elämän hitaudesta ja lopultakin täytetään niitä santsikuppeja.
Täällä puhutaan asiaa ja asian vierestä. Täytyy minunkin keksiä nyt jotain. Oven sivupuolella kilisevä kello, ostoskärryjen rätinä laatoituksella, kahvin ja korvapuustin tuoksu nenässäni sekä ihanan kassan jatkuvat piippaukset ovat autistiselle erakolle yksinkertaisesti liikaa. Tavallinen kuulee kaupan ääniä, mutta autisti rekisteröi jokaisen rätinän, seuraavan piippauksen ja puheenpätkän omana, täysimääräisenä ääniraitanaan. Neurotyypillisillä on aivoissaan sentään automaattinen suodatin, joka vaimentaa taustahälyä ja nostaa esiin vain kaupan tärkeimmät kohokohdat.
Minun aivoistani se suodatin puuttuu. Sen voi selittää vaikka niin, että normaalisti linja-auton etuovesta mennään yksi kerrallaan, mutta minun tilanteessani kaikki ryntäävät Paunuun yhtä aikaa. Mitä ihmettä hei, sehän on helvetin kuluttavaa. Yhtä kuluttavaa kuin tupakan, alkoholin, nikotiinipussien ja Veikkauksen tuotteiden myynti. Tiedät sen oikein hyvin. Myymällä tällaisia arjen roskia mahdollistaa toisen riippuvuuden, parisuhdeväkivallan ja ikuisen köyhyyden, muutaman mainitakseni. Ei saatana pysty. Tästä olen karjaissut jokaisessa haastattelussa kaupan alalla.
Uupumuksestasi palautuminen
Kasvuseuduilla ihmiset rakentavat ökytalojaan luonnon väliin ja kutsuvat sitä maisemaksi. Humppilassa suhde on terveempi: täällä on luontoa talojen välissä. Tällaisessa maisemassa vasen silmä ja hermot levähtävät, koska oikea sekoitus vihreää ei ole maan koriste vaan todellinen isäntä. Miten väsyneelle käy? Haetaan työelämästä toipumaan. Korjataan "kuntoon" terapialla, lääkkeillä tai turistirysissä. Lähetetään takaisin täsmälleen samaan myllyyn, siihen infraan ja suoritusputkeen, joka tekijän alun perin murskasi. Ei kuulosta kovinkaan pysyvältä, eihän?
Kenen ehdoilla sinä tätä elämää elät? Loppuunpalamista ei voi ratkaista yksinkertaisella laskulla. Sen olen Humppilassa oppinut. Kuvittelemme sen uupumuksen korjaantuvan pelkällä nollasuorituksella tai televisiota katselemalla koko viikonlopun. Nähdäkseni ihmiset eivät ole akkuja, jotka ladataan seinästä. Me toimimme inhimillisellä metsän energialla. Uupumuksesta toipuminen vaatii sinulle maisemanvaihtoa. Jos uupumuksen syy on meluisa polku tai jatkuva puunkaato, muuttaminen korjaa tämän. Jos autoja ja kiirettä on paljon, maaseutu ottaa syliin.
Miksi sinä palauttaisit itsesi kerta toisensa jälkeen paikkaan, joka sinut rikkoo? Järkeä päähän, kansalainen. Miksi kaikkien ihmisten pitää asua kymmenessä suurimmassa kaupungissa? Mitä me siinä hyödymme? Humppilassa täydellistä oli sekin, että kunnan maaperällä ensimmäinen näkemäni logo oli Sale ja seuraava on OP. Kolmatta näkemääsi logoa et enää muista, mutta sehän oli varmasti Valio, joka näkyi kaupan lastauslaiturille aamulla laskeutuneesta rekasta. Niinpä ja Tampereen kaupunkiin verrattuna kirkuvien logojen määrä väheni helposti yli 85 prosentilla.
Professoria ei merkonomista nyt saa, mutta lukuni saattaa olla hieman alavireessä. Se on todennäköisesti paljon isompi, jos se laskettaisiin jollain silmää tarkemmalla menetelmällä. Sitten muihin aiheisiin. Jos muistat vielä sen piirustuksen metsästä, jonka en ehtinyt stressissä iPadille taltioida, palasin siihen jälkeenpäin lukijoita ajatellen. Mikä juttu tämä muuten on, että osasin mennä takaisin oikeaan paikkaan, oikealle puulle, oikeassa järjestyksessä ilman nettiä, älypuhelinta tai muiden neuvoja? Sitähän se autismi on. Tallennan jokaisen asian ja polun.
Tässä se puu on. Koululaisen piirtämä piirustus vastaavasta näkyy ja alempana on kuvassa aiemmin nähty teksti, jota lainaan teille: "Pöllö istuu Taika-karkkipuun oksalla. Kun puun antaa kasvaa ja kun on ystävällinen, antaa Taika-karkkipuu karkkia. Muista pyytää puulta kauniisti." Sitten kuuntelin sen yhden biisin, joka sai itkemään onnesta. Täällä se minun onni on. NAXX - Chasing Our Dream (Radio Edit). Välistä mummo tulee ja kysyy: "Mikä sinne silmään meni?" Kiitos kysymästä, tämä kylä meni tunteisiin. Kauan etsimäni hiljaisuus jatkuu silmänkantamattomiin.
Kukaan ei uuvu pelkästään siihen kahdeksan tunnin työpäivään tai koneen tuijottamiseen. Uupumus alkaa jo siitä infrastruktuurista ja ympäristöstä, jonka läpi ihmisten on vain raivattava tiensä päästäkseen taas työpöydän ääreen vaikka konttorille tai Nyssen ohjaamolle… Päivästä toiseen, viikosta toiseen ja ennen kaikkea kuukaudesta toiseen. Vuodesta toiseen ei liene tarvetta mainita… Rottaralli on niin normaalia, että kukaan ei tajua kyseenalaistaa sitä. On helpompaa haukkua muita vastarantojen kiiskeiksi, vaikeiksi ja jatkaa mitään muuttamatta autopilotilla.
Kirjallisuus jatkuisi Kauhavalla
Tämä normaalius on ilmeisen sairastuttavaa. Ihmiset pakotetaan esittämään tervettä sairaassa ympäristössä, kunnes hermosto murtuu. Se paljastaa yhteiskunnallisen sokeutemme: miksi minun pitää katsoa Pirkkalassa jättimäisiä mainoksia lenkkeillessäni? Miksi tietokoneeni ruutu on täynnä vilkkuvia tarjouksia? Entä kun mainosviidakko ei jätä rauhaan edes lomalla? Juuri tämän takia kukaan ei palaa Espanjasta levänneenä. Palaamme lopulta ymmärtäen, että aina olisi jotain merkittävästi tärkeämpää tekemistä kuin katsoa siinä koko ajan jotain ostettavaa.
Älähän ymmärrä tarinaa väärin: et ehkä halua kuulla tästä, mutta olet todennäköisesti osa ongelmaa. Opetan sanomaan ei. Erota, mikä on välttämätöntä ja mikä pelkkää mielettömyyttä. Lopetin pitkään vaivanneen maskauksen ja totesin kylmän viileästi, että siinä lihaskunnossa työkyvyttömyys on ainoa oikea ratkaisu. Kuinka monta kertaa kuukaudessa teet kasvuseudulla jotain sellaista, mikä oikeasti tuottaa iloa ja antaa hermostollesi virtaa? Kun VR tuo meidätkin pohjalaiselle peltoaukealle, katse kantaa kilometrien päähän ilman yhtäkään mainosnäyttöä.
Olen uupunut jokaisesta työpaikasta, vaikka työvuosiani onkin ollut hyvin vähän, yleensä vuodessa. Se, mikä auttoi minua näkemään asian uudessa valossa, oli tärkeä oivallus. Vapaa-aika kyllä helpottaa oireita, mutta töihin palatessa kaikki selvittämättömät asiat ovat yhä vastassa. Niinpä henkinen kuorma kasvaa takaisin melkeinpä saman tien. Minulla kyse ei ollut työtunneista tai sairaslomasta – kyse oli siitä, kuinka monta asiaa pyöri avoimena mielessäni. Lepo auttoi hetkeksi, mutta mikään ei oikeasti muuttunut keveämmäksi, vaikka kuinka olin.
Näin kävi myös Humppilassa. Ilostuin toki todella paljon, mutta paluu Pirkkalaan aiheutti totaalisen oikosulun. Taas manataan huutavaa ohitustietä, joka muuten huutaa enemmän kuin kenenkään akka, ja ensi viikolla kokeillaan taas Kauhavan maisemia. Omat välilehdet aivoissa eivät olleet pelkkiä työhön liittyviä asioita. Kuormitustani aiheuttavat myös inflaatio, köyhyyden uhka, sinun hyvinvointisi tai vaikka kaadettavat puut. Luulen, että nousevista pilvenpiirtäjistä ei tarvitse edes keskustella. Muuttaisinko sitä joskus Humppilaan, siellä oli helpompi hengittää!
Kommentit