Paita pois ja bloggaamaan, ettei tule hiki. Tämän jälkeen voisin paljastaa lukijoille elämäni suurimman salaisuuden: kävin ensimmäistä kertaa elämässäni Kauhavalla. Sinne voi mennä autolla, mutta eipä ole autoa. Se on kuulkaa niin, että kun VR myi menopaluuliput 12 eurolla, vein ostoksen aivan maaliin asti. Mennään tutkimaan, millaisia kauhun tai ilon tarinoita sieltä saan. Onko se kylpyläloman luksusta, Suomen suurin huvipuisto vai sittenkin tavallinen reissupäivä nuukan tiellä? Hyppää junaan, tätä kaikkea löytyy vain 40 kilometrin päästä Seinäjoelta! Hyvä ihminen, tervetuloa Kauhavalle.
Tällaisella heitolla joku otti minut vastaan laiturilla. Toisaalta paikkakunta antoi runsaasti ajateltavaa. Olen luvannut kirjoittaa autismista mikrotukihenkilön töissä Lempäälässä. Alamäki alkoi remontista, en minä oikein muuhun sitä osaa yhdistää. Oma työhuone vaihtui akvaarioon, enkä minä ihmisiä siedä. Toisaalta esimieheni ihmetteli jopa suoruuttani ja sitä, että olin aikamoinen jääräpää. WhatsAppissa ei työntekijää ole tavattu koko työsuhteen aikana. Kun piti tehdä pakollisia asiakastyytyväisyyspuheluita, latasin todellisuudessa vähiä akkujani välittämättä työpaikan normeista – ihan vain selvitäkseni siitä taakasta.
Välillä menin työpäivän aikana Lempäälän metsäänkin. Haluaisin kirjoittaa metsästä enemmän, koska meidän metsistämme puhutaan aivan liian vähän. Olen viritellyt itselleni jopa nyrkkisäännön, jonka mukaan parhaassa kaupungissa metsä löytyy ilman hakukoneita, älypuhelimia tai minkäänlaisia vinkkejä. Luonnon pitäisi olla niin läsnä, että sinne vain kävellään. Tämä onnistuu Pirkkalassa, teillä Humppilassa ja esimerkiksi Loimaalla. Kysymys kuuluukin enää: löytyykö metsä helposti Kauhavalla? Esimerkiksi Lapualla metsäpolku jäi näkemättä, ja Forssassa oli myös siltä osin hieman kehitettävää.
Hävettää hiukan se, että olen kirjoittanut juuri hiljenevistä linja-autoasemista ja rautatieasemista. Tilanne viime perjantaina oli nimittäin sellainen, että Pendolino-juna S56 oli täpötäynnä. Piti editoida valokuviani tältä ihanalta reissulta, mutta sain junan matkustamossa autistisen kohtauksen. Silloin käy niin, että silmät sulkeutuvat, väsymys iskee yllättäen ja oma moottori vaihtuu ikään kuin läpikuuluvuustilaan. Ajatelkaa sitä! Minulla oli iPad mukana, mutta ei lainkaan energiaa sen käyttämiseen. Ennen junaan tuloa olin todella energinen. Mihin se energia hävisi yhtäkkiä? Sain kohdata autistisen sulkeutumisreaktion.
Ensimmäinen kerta Kauhavalla
Välillä tuntuu, että elämä Tampereen metropolissa on helvettiä tai oravanpyörää. Päivät täyttyvät aina tutuista rutiineista. Ympärillä riittää ihmisiä, liikennettä ja jatkuvaa hälinää. Välillä taas tuntuu, ettei mieli ehdi kunnolla palautua kaikesta ympärillä tapahtuvasta. Arki ratsastaa eteenpäin omalla painollaan, kunnes tulee hetki, jolloin huomaa kaipaavansa jotain muuta – maisemanvaihdosta, hengähdystaukoa ja mahdollisuutta nähdä asioita vähän toisenlaisesta näkökulmasta. Juuri tämä ajatusketju synnytti tarpeeni käydä kasvuseudun ulkopuolella jälleen kerran. Millaista elämää eletään Etelä-Pohjanmaan nurkissa?
Varhaisaamun IC-juna 21 tulee laiturille kolme bussikuskin mukaan vähän myöhässä. Kotilinjalla numero 12 rautatieasemalle siirtyminen tarkoittaa Sorin aukion hyvästelemistä ja kaupungissa siirtymistä pienessä tihkusateessa. Ajatella, vielä muutama vuosi sitten Tampereen kaupunkiliikenne suoritti työnsä niin, että matkustajat kävelivät vain 20 metriä aseman ovelle. On todella ihanaa lähteä aamulla töihin tai reissuun läpimärkänä. Voitko kuvitella, että joku heistä maaseudulla asuvista kadehtii tätä elämää? Ei meillä asiat niin hyvin ole. Seuraavaan ratikkaan on sen verran pitkä aika, että matkan kävelee nopeammin.
Etummaisella bussilinjalla pääsi ennen edes pysäkinvälin, mutta sekin menee nyt eri reittiä juna-aseman muutostöiden vuoksi. Pystyn vielä itse kävelemään, mutta pitää ajatella muitakin sairaita ja invalideja. Arki ei ole enää niin helppoa kuin ennen vanhaan. Sellaista kasvuseutua tässä – kannattaa varmaan muuttaa. En siltikään valita, sillä edessä on paikkakunta, jossa ainoa julkinen kyyti on VR:n tai taksin. Ratikasta tuli muuten vielä mieleen yksi juttu sopivasti InterCity-junaan noustessa: toissakesänä Tampereella oli ajossa Kauhavan mausteilla oleva vaunu, jossa luki vaikkapa Visit Kauhava, käsityökaupunki ja PowerPark.
Taisin kerran kuulla Ouluun menevässä junassa, kun joku idiootti kysyi konduktööriltä, voisiko tämä käydä pyytämässä junan kuljettajaa tekemään varikkopysähdyksen Parkanossa, koska yksi eläkeläinen oli noussut väärään junaan. Kyseinen juna ajaa Parkanon ohi. En ollut koskaan ennen nähnyt konduktöörin tuijottavan ketään suu auki. Onko hauskaa? Ja se tapahtui juuri tässä junassa. Kaveri joutui ostamaan lipun Seinäjoelle asti. Olisi mielenkiintoista tietää, millainen seikkailusta lopulta tuli! Illan paluussa joku vaari menee lopulta takaisin Parkanoon – jonnekin sinne, missä ovat hänen kotinsa, noutajansa ja elämänsä.
Juttuseuraa riitti koko matkan ajalle. Kysyin häneltä, miksi ihmeessä hän asuu Parkanossa. "Mihin sitä hyvä ihminen lähtisi? Syntyi kaiketi iänikuinen parkanolainen, enkä minä täältä muualle muuta. Täällä olen syntynyt, täällä olen elänyt ja tänne olen juurtunut. Kun aikani jättää, lähden sitten taivaan suuntaan. Siihen ei tarvita junalippua, Tampereen kaupunkia tai Parkanon asemalta edes lähtökuulutusta… Pitäkööt kasvuseudulla tunkkinsa, minä en tässä junassa ratikkayhteyksiä kaipaa rauhan tiellä!" Myöhemmin hän jatkoi: "Mihin olet itse menossa?" Poispäin ohitustiestä, hiljaisuutta kohti maailmanluokan Kauhavalle.
Tampereelta Seinäjoelle IC-juna suoriutuu yhdessä tunnissa ja 23 minuutissa. Autolla matka kysyy kaksi tuntia ja 14 minuuttia. Maanteitä pitkin matkaa kertyisi 176 kilometriä, ja polttoaineessa mitattuna kukkarosta häviäisi vaikkapa yhteen suuntaan 31,53 euroa ja toiseen 32,58 euroa. Tein tämän laskun sillä olettamalla, että auto kuluttaa 7,5 litraa sadalle kilometrille, mutta oikeasti en ymmärrä autoista mitään. Menopaluu VR:llä kustansi 12 euroa, ja siitä ymmärrän paljon: rahallista säästöä tulee yli 60 prosenttia ja ajallista 38 prosenttia. "Seuraavana Seinäjoki. Nästa Seinäjoki. Next, Seinäjoki" – hyviä jatkoja eläkeläiselle.
Autisti työelämässä, ei kiinnosta
Minä poistun hetkeä myöhemmin, Kauhavalla. Siellä oli lopulta niin hiljaista, että luulin menettäneeni sen tärkeimmän: kuulon. Ajattele sitä positiivisena ongelmana. Tämän vastakohta on ruuhkaisia busseja Lempäälään, liimatehtaan tuoksua, tietokoneita, älypuhelimia ja useita satoja työntekijöitä maailmanlaajuisessa, yli satavuotiaassa firmassa. Pelkästään Gmailiin tuli joka päivä tuhansia viestejä. Älypuhelin värisi taukoamatta, Skype for Business ja Teams lomailivat vain lomalla, ja iso kalenterini täyttyi palavereista sekä työntekijöiden aikaikkunoista nopeassa tahdissa. Väliin piti arpoa sopivia rakoja vaikka ruokatauolle.
Kuvassa on kai Kauhavan tori, jossa pohjustelin tätä osiota lukijoilleni. Perjantaista huolimatta koko päivänä siellä ei ollut ketään: ei hyviä ihmisiä, ei myytävää, ei ostettavaa – eikä edes kojua, josta olisin voinut ostaa pölypusseja imuriin. Sitten on Postin älytön tekstivuori, johon lupaan palata tässä osiossa myöhemmin, vaikka asiaa on jo blogissa käsitelty. Isompana näet yhteiset sosiaalitilat valtavan remontin jälkeen. Siellä oli kuulkaa näin hiljaista. Merjakin oli paikoin niin töissä, että unohdin katsoa, söikö tyttö lainkaan – tai sitten siihen ei yksinkertaisesti ollut aikaa. Tuttu juttu palkanlaskennassa ja IT-osastolla kanssani.
Kun asiakkaan tietokone sekosi tai älypuhelin sammui yllättäen, riensin äkkiä apuun. Avun antaminen oli joskus vaikeaa siksi, että monilla työntekijöillä kalenteri oli täynnä palavereita tai muita kiireitä… Minun piti kirjaimellisesti palata asiaan tai kytätä koko ajan käyttäjien Outlook-kalentereita sen sopivan raon löytämiseksi. Se oli helvetin kuluttavaa. Jokainen tiketti, joka seisoskeli Efecte-tikettisovelluksessa tämän takia, seisoi myös pääni sisällä. Kerroinko jo: älypuhelin soi taukoamatta, Teams huusi tietokoneella Skypen kanssa kilpaa ja piti kuulemma vielä tiimin WhatsAppiinkin liittyä jo ensimmäisenä työpäivänä. Ei saatana.
Normaali puhelu soi. Teams-puhelu soi. Skype for Business -puhelu soi. Sähköposti huutaa kuin alkoholisti. Kaikki pyytävät jotakin. Sanoin esimiehelleni, että minä en WhatsAppiin liity, piste. Jos siellä on jotain tärkeää, ilmoita minulle. Samaan aikaan tosi mukava esimies vaati koko tiimiä parantamaan asiakaspalvelua. Jos joku meistä sai huonon arvion tiketin sulkemisen jälkeen, meidän piti soittaa yhden ja kahden tähden arvioista. Jokainen sai kysyä: "Missä mentiin pieleen?" Muut soittivat toki "mielellään", mutta Jyriä ei kiinnostanut soittaa koko kahden vuoden määräaikaisen työsuhteen aikana kertaakaan. Esimies tiesi kaiken.
Perustelin kantaa pomolle niin, että asiakkailla on oikeus antaa huonoa palautetta. Taka-ajatus oli kuitenkin se, että joku asiakas on voinut sanoa jotain muuta: "Vahinkopainallus, piti olla oikeasti hymynaama" tai "Olin silloin vihainen Microsoftin päivitykselle, joka tuli kesken tärkeän palaverin". Sanoin siellä vähän liian suoraan esimiehelle, mutta se meni perille. Ei tästä kannata mitään numeroa ottaa. Alamäen Sepolla oli eilen hautajaiset ja kuolinpesän valmistelua, joten miksei mies antaisi meille palautetta surullisella naamalla? Muutetaan numeroksi ja virhe on ratkaistu. Keskimääräinen tyytyväisyys palveluun parani kuin itsestään.
Läheisen kuolema, huono yöuni, henkilökohtainen stressi tai vaikka se hidas laitteisto työpäivän vasta käynnistyessä virittää monen mielen kovin negatiiviseksi. Surunaaman painaminen on nopea ja impulsiivinen reaktio yleiseen vitutukseen tai pahaan mieleen. Potkuja ei muuten tullut, työsuhteeni päättyi määräaikaisuuden loppumiseen. Tänä vuonna heräsi epäily autismista ja se on enää psykiatrin diagnoosia vailla. En menisi kuluttavaan työhön enää edes 120 000 000 euron vuosipalkasta. "Henkilö vierastaa voimakkaita ilonpurkauksia ja on yleisesti tulkinnut oman ilmeettömyytensä herättävän pettymystä toisissa ihmisissä."
Metsään oli haasteellinen löytö
Tämä on näkynyt selkeästi myös työelämässäni. Psykologin mukaan tunteiden kokemisen ja ilmaisun takia minun piti jo lapsuudessa suorittaa sitä havainnointia, opettelua ja matkimista. Lisäksi hän kokee, että toisten tunteiden ymmärtäminen muuttui minulle viime aikoina vaikeammaksi, eikä siten enää kovin merkitykselliseksi. Puhuessani se kiva näkökulma kuulostaa totisesti korostuneen omakohtaiselta, ja ajattelussani korostuu kuulemma konkretia. Psykologin mukaan teen vakaita päätöksiä arvojeni pohjalta. Huomaan, kun mänty katoaa välistä tai kun kaava parturoi minulle tärkeän maiseman muistojen kansioon.
Yritän löytää metsää, mutta näen vain tyhjiä lupauksia. Kauhavan Lidlin pakettiautomaatti myötäilee kasvuseudulla näkemääni Postin suurta jakeluautoa pienenä muunnelmana arkeen. "Välitämme iloa. Tilauksia. Tunteita. Yllätyksiä. Paketteja. Tietoa. Rakkautta. Ystävyyttä." Postin brändisanojen käytössä on selkeä alueellinen ero: maalla uusi viestintä nojaa vakiintuneisiin sanoihin, kuten iloon, paketteihin, rakkauteen, tilauksiin ja tunteisiin, sekä yhteisöllisiin arvoihin eli tietoon, yllätyksiin ja ystävyyteen. Kasvuseudulla korostuu tämän vakiolinjan lisäksi tutumpi ja logistisempi sanasto: kortit ja rahdit. Olen autisti, ei hyvää päivää.
Onko se niin, että jos minulla ei ole ystäviä, minun pitäisi tilata jotain? Voiko maankuulu Posti olla oikeassa siinä, että yhteisöllisyys löytyy maaseudulta? Vaikka iloa ei ole Pirkkalassa, kohtaan matkalla uusia ihmisiä – puhuttakoon rohkeasti niistä yllätyksistä. Palaan edes huumorin kautta takaisin Halpa-Halliin, kun ei metsää löydy. Vilkutan siellä harakoille, naakoille ja variksille ja ihmettelen, miten valtavia määriä niinkin yksinkertaisia asioita kuin lintuja täällä on. Tuntuu, että Pirkkalaan verrattuna on purkautumassa sitä hymyä, kenties sisään patoutunutta iloa. Puoli kilometriä Halpa-Halliin ja joku huutaa pitkään.
Katson eteen, taakse, vasemmalle, oikealle ja jopa kengänkärkiin, mutta ketään ei näy. Huuto jatkuu. Nostan katseeni ylöspäin, ja ikkuna on jo auki. "Onpa kivaa, kun vilkutat linnuille ja olet noin iloinen. Sinussa muhii juuri sopivasti luonnetta Kauhavalle, jotta ihminen pysyy pystyssä ja asenne on sitäkin enemmän kohdallaan!" Tulen anhedonistisena kasvuseudulta, olenhan etsimässä omaa rauhaa ja metsää. "Minä asun Kauhavalla 80-luvulta lähtien. Kaupungilla on metsää sellaiset 850 hehtaaria. Lähin pätkä on siinä joen varrella meidän Lidlin takana, jos käväiset uudestaan vilkaisemassa! Jumalan siunausta elämääsi."
Kun mietitään hetki Postin teennäistä rakkautta ja ystävyyttä myyvää pakettiautomaattia, ikkunasta huutavan mummon aito myötäeläminen ja konkreettiset metsäneuvot tuntuvat yhtäkkiä lämpimältä halaukselta kylmän korporaatiomaailman keskellä. Täällä ei ole huutavia mainoksia. Vehreyttä ja lintuja on senkin edestä. Ei siinä, kaikkea hyvää sinulle, mummo. Toivottavasti saat ikkunat puhtaiksi! Jatkan vielä matkaa vain kääntyäkseni takaisin ilman älypuhelinta, internetyhteyttä tai karttaa. Sovellan saatuja ohjeita ja löydän mukavasti perille. Matkalla muistuu mieleen eräs slogan: "Connecting people" eli "Yhdistää ihmisiä".
Kuin sitä vanhaa aikaa, mutta nyt. Kauhavanjoen penkillä sai tiivistää oikein kunnolla, sillä eräs paikkakuntalainen nainen istui oikeassa reunassa ja minä vasemmassa odottamassa Alkon isosti mainostamaa glögitarjoilua tunti etukäteen. "Sopiiko jo tähän väliin tulla istumaan? Toivotaan, että penkki kestää tulevan tunnin odotuksen!" mies naurahti, pyyhkäisi hihansuulla puupenkin selkänojaa ja rämähti alas sellaisella painolla, että ne sorokkat lähtivät joen suusta liikkeelle. "Kyllä vain, ainahan sitä pirkkalalaisen ja kauhavalaisen väliin vielä yksi mahtuu", vastasin ja tallensin hauskan tilanteen omien aivojen kiintolevylle.
Hiljaisuus voimistaa hulluuteen
Vain älypuhelimen jättäminen pois tekee matkoista monen silmissä radikaaleja. Se palauttaa matkustamisen aikaan, jolloin ympäristöä piti havainnoida omin silmin ja sietää lähes varmaa epävarmuutta. Vaikka kaista oli aika tyyris ja kuvan polkua jatkui vain parisen sataa metriä, reitti jatkui joen suuntaisesti aina kirkolle saakka. Se voi olla niinkin, että ensi vuonna palaan rikkaampana. Alan opiskella uusia reittejä, sillä työttömällä on aikaa. S'oon ehkä Kauhavan komiaan tapa, lakki hieman kallellansa ja hevosen häntä lähes solomus. Haaruksen reitti on yksi vaihtoehto, ja polku on nähdäkseni esteetön viiden kilometrin matkalta.
Etelä-Pohjanmaa itsessään on todella hyvää seutua lihassairaalle. Maa on täällä erittäin tasaista, joten alamäkeen tai ylämäkeen ei tarvitse juurikaan mennä verrattuna vaativampaan Etelä-Suomessa. Jaksoinkin tutustua Kauhavan kaupunkiin enemmän maastojen tasaisuuden vuoksi. Kun ylämäkiä ei ole, ei tarvitse lihaksistossakaan painaa duunia. Pirkkalassa meinaa voima ehtyä jo tavallisella kauppamatkalla, kun mäki jos toinenkin odottaa siellä taikka täällä. Metsäasiaan ei tule tämän vuoksi enää aina lähdettyäkään. Pitääkö minun muuttaa tutkimusten edetessä? Uskon, että maaston tasaisuus olisi aika olennainen kriteeri.
Miksi tämä kaikki näyttää ensikertalaisesta kovin tutulta? Olenko jo ollut täällä joskus? Pistää varmaan miettimään. Tämä kaupunki ei nimittäin näytä tyytyvän vain pariin elokuvateatteriin. Kauhavalla juurikaan liikoja paljastamatta sijaitsevan Y-Kinon lisäksi kotikylässä komeilee myös Alahärmän pidetty Magnum Theatre. Ehkä se johtuu vähän siitä, että täällä on kuvattu myös viihdettä. Muutaman mainitakseni: Häjyt (Aleksi Mäkelä), Muistoseurat, Lakeuden kutsu (Ilkka Vanne) ja Kotiinpaluu (Harri J. Rantala). Kuule, mistä kaikesta Kauhava on tuttu juuri sinulle? Mainitse kommenteissa vaikka lisää elokuvia tai kollaasin maisemia.
Joku saattaakin muistaa tilanteen, jossa vuonna 1999 isoisä Karhu karkaa sairaalasta. Se kohtaus kuvattiin Kauhavan terveyskeskuksessa, joka sijaitsi tuolloin osoitteessa Kauppatie 120. Haikeita fiiliksiä ja ihan syystä: lähdön tunnelma koittaa meitäkin, kun Pendolino-juna S56 lähestyy laituria yksi. Hetki sitten oli vielä täysi hiljaisuus, mutta juuri nyt olo tuntuu jo räjähtävän tukalalta, avuttomalta ja kaoottiselta. Unohdan tässä kaikessa sotkussa juuri muistamani paikan istuimelta 11 vaunussa 6. Wi-Fi-verkko ei aktivoidu. Entä jos tulee konnari ja tarkastusmaksu? Saan netin toimimaan lopultakin käynnistämällä laitteen uudelleen.
Maskaamaan siitä, vaikka normaalisti tällaisesta menosta seuraisi autistinen meltdown eli melttari. Nojaan seinään ja olen paniikissa, eikä kukaan edes kysy mitään. Miksi vaunussa on niin paljon väkeä? Kun mobiililippu vihdoin aukeaa ja tiedän paikkani, en silti rohkene navigoida sinne. Olen niin ujo, etten soita edes suuta. Käteni osoittaa vasta, kun en meinaa pysyä enää pystyssä… Toinen säären lihas onkin kuulemma toista heikompi, ja junan aaltoilu tekee jopa paikallaan seisomisesta omituista teatteria. Pakotan itseni paikalle. iPadin maailma on kädessä, mutta mikään ei auta. Näyttää siltä, että sain melttarin sijasta suttarin.
Autistinen shutdown (sulkeutuminen tai tutummin suttari) on sisäänpäin suuntautuva suojareaktio, joka syntyy aisti-, tunne- tai kognitiivisesta ylikuormituksesta. Junan vaunussa paloi tosi paljon teollista valaistusta, lähes jokainen penkki oli varattu ja mitään ajattelematta satuin peräti ostamaan paikan nelikossa. Edessäni oli opiskelija kavereineen ja vieressäni joku nuori mies – kaiken lisäksi käytäväpaikalla. En päässyt edes karkuun. Iski kova väsymys, johon ei auttanut lukeminenkaan. Silmät sulkeutuivat kuin väkisin ja pääni vajosi alaspäin. Mutismi näkyi niin, etten vastannut konduktöörillekään mitään lipuntarkastuksessa.
Vaarihahmo vie Parkanoon, kai
"Lippuja, kiitos. Anteeksi, lipuntarkastus. Oletko nukkumassa… On lipuntarkastuksen aika. Onko kaikki kunnossa, kun et reagoi nyt yhtään mitenkään? Hei, kuuletko minua, saanko minä nähdä sinun lipulle?" konduktööri sanoo. Minulta ei tullut hänelle minkäänlaista reaktiota. En tiennyt, olinko nukkumassa, puolikuollut vai horrostilassa. Olin aivan tyhjä. Konduktöörin ääni kaikui jostain todella kaukaa, vaikka miesparka ihmetteli aivan vieressäni. Halusin vain näyttää lipun ja saada tilanteen ohi, mutta autismi tunnusti täydellisen halvaustilan vankina. Onko minut haudattu elävänä omaan kehooni? Tästä ei hypätä enää kuin ylöspäin.
Ensi viikolla mennään muuten Parkanoon. Vaarihahmo lupasi viedä sinne jo aikaa sitten, mutta puhui itsensä pussiin. Onneksi tämä oli yksi syy muiden joukossa antaa minulle ensi vuodellekin matkarahaa. Jos hänen mielestään matkailuauton tiestöllä pitämiseen ei ole rikkaampana varaa, niin menen junalla sitten… Ei se ainakaan kallista voi olla, kun menopaluu kustansi VR:n syyskampanjassa reilut kuusi euroa. Joopas, saman verran kuin Humppilassakin. Voisin käsitellä ainutlaatuisia ongelmia siellä. Sitä ääriminimalismia, ja on tässä muutakin, mutta siitä myöhemmin. Vaaka suree taas, että paino on jälleen 91 kilogrammaa.
Sitten painostava hiljaisuus katkesi. Konduktööri palailee vaikka ensimmäisestä vaunusta takaisinpäin vaunu kerrallaan. Vaunussa 6 työntekijä sai lippuni tarkastettua, hänen äänensä pehmeni ja hän sanoi: "Kiitos paljon", nyökäten samalla ja iskien minulle ymmärtävästi silmää. Se pieni ele raiteilla tuntui valtavalta helpotukselta sumun keskellä. Jatkoin pilkkimistä, jossa seurasin matkaa ilman iPadia tai musiikkia sitä Parkanoa kohti. Lopulta saavuttiin Pirkkalaan, anteeksi Tampereelle, jossa Nokia-areenalla oli melko vilkas tapahtuma. Juoksin linjan 12 linja-autoon niin lujaa, että vaivavaunun lähtöön oli enää joitakin sekunteja.
"Mihin sitä miehellä on noin kova kiire, eihän Alkokaan ole vielä edes auki?" vieressä istuva puliukko heittää ja virnistää luullen olevansa tosi nokkela. En vastaa, koska keuhkoihini koskee ja jaloissa tuntuu taas siltä kuin maitohapot olisivat hyytyneet sementiksi. Nousen etuovestasi hyvin pökertyneenä ja sanon ihan kuuluvasti näin: "Joo! Kuski, ota suunnaksi Pirkkala ja pelasta minut tästä ryysiksestä, ennen kuin tulen hulluksi tässä kaupungissa." Kuski kääntää rattia ja sanoo hiljaa: "Turha sitä on menneisyyttä murehtia, kun katseen pitää olla aina tuulilasissa. Hulluus jää tälle pysäkille nyt, olet turvassa. Otetaan suunta kotiin."
Kommentit