Saunaosaston kylpyhuoneremontti on hei tässä taloyhtiössä valmis, ja pääsin kyllä saunomaan, mutta kokemuksestani puuttui hilpeys – homeläikät kun olivat edelleen penkeissä. Ensinnäkin, saunojista oli todella hyvää, että saneerausyhtiö pystyi säilyttämään aiemman työnjäljen, vaikka osittainen purkaminen saunan laatoitusten vaihtamiseksi olikin välttämätöntä. Sen jälkeen ryhdyttiin kuivattelemaan kosteutta ja laittelemaan kaikenlaista uutta kylpyhuoneisiin, mutta ovet rikkinäisten tilalle jäävät jostain syystä vailla kauppaa.
Nuuka taloyhtiö päätti täällä, ettei ovia uusitakaan, vaikka toinen ei pysy kunnolla kiinni sulkeutuessaan. Tällaisia kokemuksia saunojana oli tiistaisista lenkkisaunoista pitkän tauon jälkeen. Terve, kotiin poistuessa sain uutta ajateltavaa. Tuntuu, että maailman rytmi menee todella nopeasti, ja maanantain jälkeen on tiistai: hetkessä. Tuntuu, että aloin bloggaamaan lähes jatkuvasti. Tahdin hidastamiseksi kokeilen nyt 40,4 kilometrin kävelyä Valkeakoskelta meille Pirkkalaan. Sinusta en tiedä, mutta elämäsi näyttäisi kuluvan äkkiä, hidasta tästä!
14. kesäkuuta oli uutisestakin sotaa, ikäviä juttuja, mutta tämänpäiväisessä lähetyksessä todetaan, että on kulunut tasan kymmenen vuotta siitä, kun nokialainen pariskunta hankki kotoa televisioni. Voinko paljastaa, että vuosikymmen ilman televisiota juhlistettiin pyöräni kanssa – aivan kuten ensimmäisenä televisiottomana päivänä, josta voisit kokea aiemmasta jutusta. Tällä kertaa ei poljettu maalla, vaan lapsuuden maisemissa Raholassa, Tampereella. Silloin, kun perheet omaksuivat katselemaan televisiota, minusta tuli halukas seikkailija.
Työelämäni vankeudesta saisin kirjaakin ulos, ja ehkä sinun pitäisi käsitellä aihetta vielä uudelleen, mutta alkuun voitaisiin palata viimeisimmälle työpaikalleni. Enpäs edelleenkään vastusta työn tekemistä, ainoastaan tuntien määrä ja lomien vähyys tuntui vievän elämästä kaiken ilon. Nyt on kirjoitettava, koska en ole enää työelämäni vanki, kykenen ajattelemaan vapaudesta käsin. Introverttina kaikenlainen työhön tuleminen tuntuu raskaalta, työpaikan remontistakin lähti maku työelämässä. Mitä tarkalleen ottaen tapahtui motivoituneille?
Remontti valmis, mutta penkit ihmetyttivät asukkaita
Saunan pesuhuoneremontti on miltei valmis, saunomaan pääsee 6.6.2025. Hyviä löylyjä! Mitään ruuhkaa ei kymmenes kesäkuuta ollut lenkkisaunassa, mutta sitä ihmettelyä senkin edestä. Vaikka uudistuksella säilytettiin saunaremontin jäljet, yli 30 vuotta vanha kiuas olisi voinut vaihtua uuteen. Vanha antoi paremmat löylyt, uusilla kivillä. Pesutilojen remontointi onnistui sekin, mutta jostain kumman syystä nämä homeiset penkit kannettiin takaisin. On järjetöntä, kun huomioidaan se tosiasia, että sitä remonttia suoritettiin homeen vuoksi.
Pukutilat ja vessa jäivät ennalleen. Vessoista ja pukutiloissa hilseilevät seinät on korjattu maalaamalla, mutta kaikkeen muuhun ei koskettu. Minusta niin remontti epäonnistui siinä, että pesuhuoneisiin vievät ovet jätettiin vaihtamatta. Se olisi onnistunut kyllä, joutuivathan työmiehet vaihtamaan myös kynnykset. Toisen puolen ovi oli sitä paitsi pitkään rikki. Ensin se ei mennyt kiinni kuin paiskomalla, asiaa korjattiin toki, nyt ovi aukeaa kiinni laitettaessa. Ilmoitin enää isännöitsijälle penkkien ohessa, eiköhän taas joku tule ovia asentelemaan.
Eikä tämä ollut ensimmäinen kerta, kun vastaavaa sattuu. Jo kolme vuotta sitten tehtiin samanlainen fiasko: remontoitiin saunaosasto, mutta tuohon saunaan vievät ovet kahdesta pesuhuoneesta jätettiin ennalleen. Ovet olivat kai niin iäkkäitä, että toinen meni kiinni vain paiskomalla ja toinen aukesi itsestään näitä löylyjä heitellessä. Isännöitsijä joutui tilaamaan remonttimiehet takaisin ja ovet vaihdettiin. Olit luullut, että tuon ajan virheestä olisi opittu jotain, mutta ei. Täällä on nuuka taloyhtiö ja sen tiedän nyt. Olen kuitenkin tyytyväinen.
 |
| Pesuhuoneiden remontti on valmis, saunaan |
Remontin kovin pienet nyanssini häiritsevät saunojaa. Myönnetään, että päällimmäinen tarkoitus on rentoutumiseni, ja se täällä onnistuu paremmin. Saippuoille ja pesusienelle on oma taukopaikkani, samalla kun löylysankokin täyttyy letkuista ennätysajassa. Värimaailma on hyvä ja pukutilat ovat seiniesi ehostuksen jälkeen todella käyttökelpoisia. Naurettiin me tosin siitäkin tovin, että tuleeko kolmen vuoden päästä sekin remonttiin, väli on ollut tässä ajassa pitkään. Hometta ei täällä kuitenkaan taida olla, joten mitä sitä turhaan rempata!
Monia saattoi kiinnostaa, kuinka suomalaisena pärjäsin kolme kuukautta ilman saunaa? Paljastan kai, että lauantaisin olen saunonut pitkään vanhemmilla, paljon ennen remonttia. Alkuun ajattelin, jos kävisin tiistaisin uimahalleissa, mutta edullisillakin hinnoilla matkoihin olisi palanut selvää rahaa. Nyt tuumin, että viimeisestä uimahallikäynnistä Loimaan omassa Vesihovissa on puoli vuotta, eikä ole isoa mielenkiintoa palata uintiini. Kylpylöiden suhteen olen pysynyt sinkkuina vuoden ajan, ja aion olla, uima-asuttomuus pitää varmaa huolta.
Kaiken kaikkiaan saunaosaston remonttini – tai vaikka sen puute – on opettanut jälleen kerran jotain joustavuudesta. Kun totutut rutiinit murtuvat ja vanhana täydellisyydestä voi vain haaveilla, on opittava löytämään uusia polkuja ja ilonaiheita. Ehkä vain epätäydellisyys tekee siitä niin suomalaisen, tai ainakin hyvin sinunlaisen. Lopultakin tärkeintä on löylyjeni lämpö, olipa sitten uima-asua tai ei. Ehkä tämä kaikki onkin ollut vain elämän tapa haastaa ja tarjota aihiot blogiin – tai opettaa meitä suhtautumaan kevyemmin ja uusilla ideoilla.
Tiistain lenkkisaunoista kohti 40,4 kilometrin kävelyä
Saunaremontti opetti, että elämä on täynnä epätäydellisyyksiä, mutta Robin käski myös joustavuutta ja kykyjä etsiä uusia ilonaiheitasi. Juuri se johti ajatuksiani harhailemaan kohti jotain erilaista, jotain, mikä rikkoisi vaikkapa arjen rutiineja kunnolla. Muistatte ehkä Robin Greenfieldin, aktivistin ja seikkailijan, joka käveli Yhdysvaltojen halki 2 575 kilometriä eläen vain heittotavaroilla ja ihmisten avuliaisuudella. Hänen tarinansa on jäänyt mieleesi hyvänä esimerkkinä siitä, mitä pystytkään tekemään, kun astelet mukavuusalueen ulkopuolelle.
Robin Greenfield tuumi, ettei elänyt riittävän yksinkertaisesti, vaikka monet tunsivatkin hänet juuri siitä. Vaikka kuinka oli poistanut itsensä oravanpyörässä, se oli hiipinyt takaisin tietyin tavoin. Vaikka aika kuluukin tärkeimmän tehtävän parissa, hän tunsi menettäneensä tasapainon ja junnaavansa paikoillaan useita vuosia. Kävely oli hänelle huikea mahdollisuus hidastaa elämää. Nopeissa maailmoissa hän halusi vielä löytää tavan hidastaa tahtia. Kävely mahdollisti: se on hitain tapa liikkua, tarjoten siinä tuhansia tunteja hidasta etenemistä.
Robin koki olevansa vain tässä ja nyt. "Hidastamiseni tarkoitti sitä, että oli tietoisemmin läsnä nykyhetkessä. Siinä se tarkoitti elämistä kiitollisuuden tilassa elämää kohtaan, kaiken rakastamista ja oman yhteyden syleilemistä kaikkeen. Selkeys ja fokus… se sisäinen rauha… kokonaisuus ja täydellisyys itsessä. Tämä kaikki tuli äkkiä luonnostaan, kun hidastin tahtia." Robin sanoi. Nyt on minun vuoro lähteä kävelyille Valkeakoskelta Pirkkalaasi, 40 kilometrin takaa. Aion hidastaa tahtia ja kokeilla siitä itse, kuinka helposti tyytyväisyys voisi löytyä.
 |
| Lähden kävelemään Valkeakoskelta Pirkkalaan |
Robin puhui hidastamisesta. On ironista, kuinka juuri sapattivapaalla arjen kiire tuntuu lyövän kasvoille entistäkin voimakkaammin. Joka maanantai on aina "blogipäivä", ja tuntuu, että saan olla jatkuvasti vain kirjoittamassa uusia juttuja. Ja juuri kun on lenkkisaunassakin käynyt, tuntuu, että pitäisi jo olla valmistautumassa uudelleen. Elämäni on muuttunut siitä suorastaan hulluksi – se on kai vanhuuden myötä ikään kuin jatkuvaksi toimintaelokuvaksi. Tässä vaiheessa pohdin, ettei urapolkuihini tuhlaaminen tunnu omalta jutulta ainakaan.
Voiko olla, että uuvuit elämään? Sapattivapaan aikanani olet ymmärtänyt, kuinka suurin elämänilo tuntuu menevän hukkaani, jos emme käytä vähää aikaa tehokkaasti siihen, mihin todella haluamme. Viime aikoina on alkanut ahdistaa ajatus, että tästä kylästäsi lähteminen vaati jatkuvia virtoja. Maailmalla yritetään monia metsiäkin kaupallistaa, ja elämästä tuntuu tulevan kovin monelle velkakierre. Viihteeksi eivät enää taida kelvata parhaimmat koti-illat, vaan tuntuu koko ajan siltä, että voisi lähteä tuhlaamaan kaloreita johonkin kalliimpaan.
Hinnat nousevat, pakkaukset pienenevät ja tavarat suorastaan tunkevat kotiin erilaisten televisiomainosten ja lehtisien kautta. Tiesitkö, että pakkauskoot ja hinnannoususi huomaa ilman televisioitakin? Käyn kaupassa, 90-luvun elämässä en ole kuullut kenenkään veloista, kaikki oli edullisempaa kuin nyt. Kaupungit, ne olivat omalla tavallaan vasta 80-luvulla, eikä velkaa otettu tyhjänpäiväisiin, mikä piti kuluttajan hinnat aisassa. Kukaan ei sitä paitsi edes itkenyt älypuhelimien perään tai vaikka Facebookeitta, toista tilanne on monellakin nyt.
Vuosikymmen ilman televisiota, se paluu nuoruuteeni
Kannattaako tätä peliä pelata? Yläasteikäisenä tiesin, että velka on kaiken pahan alku ja juuri. Sanoisin, että kuluttajien velat eivät ole edes suurin asia, sillä esimerkiksi Tampereen kaupungin holtiton uudistuminen kiskoineen ja "Tamhattan"-vivahteineen on. Se heijastuu ennen pitkään televisioissa näytettäviin kuluttajahintoihinne. Se tarkoittaa yksiselitteisesti sitä, että velkaa joudutaan maksamaan uudella velalla, jos veronkorotuksiin ei olla valmiita. Kukapa täällä hei olisi, sen enempää pohtimatta Tamperetta kuin vaikka Pirkkalaakaan?
Kymmenen vuotta sitten tapahtui kummaa. Tiedät, että en ole ottanut eläessäni velkaa, edes televisioni hankintaan opiskelija-asuntolaan. Kaikki juurtuu omaan lapsuuteen, totuin televisiolliseen elämään, koska vanhempani ovat aika kovia katselemaan televisio-ohjelmia. Ymmärsin, että se on vain täydellistä nollausta niin heille kuin monille muillekin työpäivien jälkeen. Se on myös oiva tapa saada ihmisiä kuluttamaan, jos vain onnistuisin saarnaamaan tehokkaammin sen, että lisävelka kyllä järjestyy - jos omat setelini eivät illallakaan riitä.
Kukapa meistä miljardööriä tänäänkään olisi? Vaikka minusta ei ole tullut lottovoittajia, kymmenen vuotta sitten poistin television elämästä. Samaa koki televisiotaso. Vanhemmat kapinoivat hieman televisiotonta kotiani, mutta ihmeen hyvin meni siltikin, sillä vähensivät omia televisioita puolella ja viiden vuoden kuluessa taasen puolella – yhteen. Ensimmäinen televisioton päivä vietettiin hei lähiluonnossa, mutta tässä juhlassa halusin kunnioittaa sen lisäksi myös lapsuuttasi ilman televisiota, juurikin sellaisena seikkailijana polkupyörällä.
 |
| Kymmenen vuotta ilman televisiota 14.6.25 |
Aika, se vain menee. Onhan tästäkin jo 20 vuotta. Tulit kaiketi Tesoman koulusta kotiin, mutta kiusattuna poikana minulla ei ollut hei mitään intressiä hengailla "koulukavereitteni" kanssa. Sekään ei kiinnostanut, että minusta tulisi aikuisena vain televisioonsa liimautunut. Nuorena, silloin ehkä 14-vuotiaana, halusin seikkailla ja kokea maailmaa tästä. Minussa asui jo tuolloin pieni aktivisti. Vanhemmat katsoivat televisiolla mainoksen siitä, että Löytiksellä olisi viiden kilon perunaa eurolla ja Juhla Mokka kahdella, lähdettäisiinkö täältä autolla?
Perunasäkki liimautui tavaratelineeseen, kun taas ökykahvia paketoit suoraan reppuun. Ostorajoituksia kaupassa oli, mutta 14-vuotias löysi kiertotiet ja kävi moikkaamassa kaikkia kassoja Löytiksessä. Vanhemmat saivat jatkaa rakasta harrastustaan ja taisi siitä kai säästöä tulla muustakin: bensiinissä, ajassa ja arjessa yleisesti. Vaikka painolasti oli kovaa, paahdoin lujaa ja pyöräilin äkkiä kahdesta alikulusta alamäissäkin kuin Shinkansen-luotijuna suoraan ylämäkeen - kummassakin alikulkutunnelissa molempiin suuntiin. Mitä vain, lisää tästä!
15. kesäkuuta poljin lapsuuden ja nuoruuden ajan kotikaupunkiin, Tampereelle. Kuvasta näkyy talo, jossa asuin kolmannessa kerroksessa. Polkupyörähän oli pyörävarastolla, mutta sen pois ottaminen oli riittävän helppoa autoiluunkin verrattuna. Tulinpas katsomaan mikä muuttui ja minulle tärkeä juttu oli mennä yhtä kovaa kuin silloin 20 vuotta sitten maailman tunnetuinta luotijunaa muistellen. Vanhaa Kirkkotietä laski viittä kymppiä, kas Nokiantietä. Alikuluista vähintään sitä tahtia. Voi olla, että oli vähän ylinopeutta, mutta ei televisiota.
Työelämän vanki karkasi sapattivapaalle, sinun vuoro
Siinä on yksi syy, miksi en viihtynyt työelämässä. Joskus tuntui, että lapsuuden minä on työelämän vuoksi kuollut, enkä pidä sitä hyvänä asiana. Saatat ajatella positiivisesti niinkin, että kerkeät nauttimaan elämästä vasta eläkkeellä. Minun eläkeikä on 70 vuotta, mutta kun katson elinajanodotetta miehelle, se on siellä 79 vuotta. Naisen elinajanodote on Suomessa noin 85 vuotta. Mitä vittua nyt, oikeasti. Vain kymmenen vuotta vapautta, jos edes elämme sinne asti, tuntuuko suoranaiselta ryöstöltä ja juuri siksi elän ja olenkin sapattivapaalla.
Olenko tehnyt töitäkin, mutta jaksan juosta töihin korkeintaan 1,5 vuotta ja sitten iskee täydellinen uupumus suoraan naamalle, luihin sekä ytimiin. Jos etsin sen uuden työpaikan, ensimmäinen mahdollinen loma on vasta vuoden päästä, mikä on sekin jo täysin epäreilua. Onko tämä elämä siis pelkkää työntekoa ja loputonta rahan jahtausta vain? En tiedä, en kai yksinkertaisesti jaksele nykyajan työelämää, vaikka työolot ovatkin kuulemma parantuneet etenkin tuntieni suhteen. Työ ei antanut edes sitä mielenrauhaa, vain laskuja maksuun.
Yksi sanoi, että minun pitäisi löytää hieno merkitys työstä. Jos pidät työstä, arki tuntuu täydemmältä. Toinen sanoi, että pitäisi asennoitua eri tavalla: työstä on aina hyötyä. Minun vuoksi it-asiantuntijoilla mikään ei pysähtyisi järjestelmävikoihin. On joo, mutta kenenkään elämän pysähtyminen työntekoon ei kiinnostanut ketään. Se on vain sitä oikeaa mielekästä tekemistä, joka saa jaksamaan, ja sen pitää olla kunnossa ennen töitäkään. Näitä voi paiskia vaikka ylitöinä, mutta lisää elinvuosia ei silläkään tempulla ihmisille tule, rahaa kylläkin.
 |
| Yritystoiminta on hyvinvointia tärkeämpää |
Aloitin yhdessä vaiheessa kai arkistonhoitajana, mutta tulen it-harjoittelijana tehtaalle. Vaikka kyse olikin vuoden pätkästä, siitä jatkettiin pian toisella – näin nopeasti aika lopulta menee. Vuodet 2019, 2020 ja 2021 menivät kivasti, tai siltä se ainakin vaikutti; eihän kukaan nyt työkavereille paljasta, että asiat ovatkin oikeasti päin persettä, kun siinä hyvinvoinnista kysytään. Ensimmäinen rasite introvertille oli Nyssessä. Niitä täysiä Paunun busseja ei vain jaksanut joka helvetin arkiaamu ja joka vitun -ilta. Kuudelta nouseminen ja haukottelin.
Palaverista hei. Haukottelin, ja tuttava, jonka kautta pääsit sisään, ihmetteli sitä. Ei olisi tarvinnut; luontaisena rytmini on herätä vasta yhdeksältä ja toipua nukkumaan viimeistään yhdeltä. Samaan aikaasi töitä, joita osasi ja jotka olivat minulle mieluisia, ulkoistettiin pikku hiljaa pois. Tiesin, että isoilla tehtailla se tuntui ylitsepääsemättömältä; aamuin ja illoin voit olla ylienerginen ja kertoa satoja kertoja "Hyvää huomenta!", vaikka oikeasti ei kiinnostanut pätkääkään hiljaista tyyppiä siinä. Tulin kaiketi töihin, enkä tiennyt palvelimista mitään.
Minulla oli oma työhuone, niin kuin monella muullakin, mutta firma halusi säästöä. Kun homeongelma vain ilmeni, molemmat kerrokset remontoitiin avokonttoriksi, ja siinä paloin koronavuonna lopullisesti. Vain te loputtomat käytävillä, kiire, jatkuvasti kuuluva härdelli ja vierestä kulkeva ihmisvirta olivat viimeisin rohkaisu minulle sapattivapaalla. Enpä halunnut olla työelämän vankina loputtomiin, tai olisi joutunut harkitsemaan itsemurhaakin. Tänään voin hyvin, kiitos kysymästä, ja suositan samaa linjaa muillekin uupumuksessa oleville :)
Yhteenveto: pitkästä aikaa Valkeakoskelle, ole rohkea
Suunnittelijasi osallistuttivat tekijöitä ennen remonttia. Joustoa oli muun muassa siinä, että jossakin oli yksityisempiä puhelinkoppeja ja toisaalle suunniteltiin hieman akvaarioita. Akvaarioista it-nörtti on saanut olla onnellinen, mutta kun seinässä on ikkunoita suositulle läpikulkukäytävälle, työsi tekeminen keskeytyi ainakin minulla melkoisestikin: ylimääräisiin häiriöihin. Monet vastustivat avokonttoria, ovatko todennäköisesti introvertteja, mutta läpi meni. Eihän suurimmalla osalla ole edes varaa lähteä, mutta vain Jyri jäi sapattivapaalle.
Mikä on syynä? Työelämän todellinen hektisyys, ehkä aavistuksen verran sekin, että jos kuolisin yhtäkkiä – minun tilalle palkattaisiin enää hikoillen toiset. Ei tässäkään labyrintissa kannata itseäsi satuttaa, kun elämässä on paljon muutakin kuin rahan perässä juoksemiset. Rahaa on aina, mutta olen ainakin sanonut, että ei se raha taida siinä kuolinvuoteella paljoa puhuttaa. Tärkeää on, että ostat vaikka aikaa ja säilytät mielenterveyden ja fyysiset kunnot. Kenties heti, tietenkin ilman henkilökohtaista kokemusta nyt, tuleville eläkepäiville asti.
Siinä on ollut oikeastaan niin monta remonttia: saunaremontti on yksi, mutta toinen on elämäntaparemontti. Jäin työelämästä, poistin ainutlaatuisen stressin lähteen ja sitä kautta olen pystynyt elämään jo yli neljä vuotta ilman alkoholia. Elämässäni on viime vuosina ollut kovin nopeatempoista, mikä saa miettimään jo elämän tahdin hidastamista, keinotekoisesti vain kävelemällä Valkeakoskelta Pirkkalaasi. Kävely toteutuu lähiaikoina enää sateettomana päivänä, ja siitä tulee toisenlainen merkintä joku toinen maanantai. Tästä työstä tykkää!
Työkaveri kyseli joskus, kun sai tietää uupumuksesta, että jos löytäisit sen hyödyn työsi kautta. Näen sen heti, mutta palkkaa ei saa. Iloitsen jokaisesta, joka käy Lappiin ja vähentää töitä. Ilahdun sinustakin, jos irrotit siellä television verkkovirroista ja myyt. Robin täydensi: "Tässä tilassa minun oli helpompi antautua elämän luonnollisille virroille. Kävely. Hengitys. Yhteys Maahan. Lepo. Nukkuminen. Ruokaa ja lääkkeitä löytyy luonnolta. Vesi. Lukeminen. Ajattelu. Tämä kaikki tuli helpoksi, kun elämäni oli näin yksinkertaistettu." Tervemenoa.
Kommentit