Miksi ihmeessä ihmiset eivät voi jatkaa Pirkkalan maisemastasi, kun linja-autoon astuvat? Toisaalla yksi pälkäneläinen sekatavaraliike houkuttelee vieläkin. Juuresi sananlasku menee kuulemma niin, että jos sitä ei Hippeläiseltä löydy, et sitä tarvitse. Aamu alkaa kotoa. Kävelysi aikana intuitio kertoo jotakin sellaista, että nyt voi olla edessä Paunun auto, jonka totuuden kuulen Suupantorin pysäkiltä jo ennen kuin näen vielä mitään. Autisti tunnistaa Paunun auton sellaisesta pauhusta! Kasvomaski pois silmiltä ja sittenpä sisään.
Elisan rajaton liittymä olisi maksanut latausliittymään jo 27,49 euroa kuukaudesta, mutta minulla ei ole sitä ylimääräistä rahaa kaikkeen tähän! Vuositasolla yksi kustantaisi noin 300 euroa, joten matka on hyvä kertomus omintakeisesta reissussa ilman 5G:tä taskun pohjalla, täynnä kysymyksiä ja uusia haasteita. Asiassa voi kysyä bussikuskilta, mutta en uskalla, sillä Koiviston Auton kuljettajat eivät ole tuttujasi. Tavoite on lopettaa Kuhmalahteen, ja lopuksi myös jään siellä, mutta pysäkkejä liian aikaisin. Iskee stressi tästä ja vatsaa alkaa vääntää.
Paskahuussiin on vielä kaksi kilometriä matkaa, joten saan vääntää kuule keskelle peltoa! Onneksi tiedän omasta lihassairaudestani, ja repussa on toki hieman vessapaperia mukana. Lopuksi et edes tiedä, miksi jään vielä Kuhmalahden kirkonkylällä, koska sinun täytyy jäädä entisen kunnan Pohjan risteyksessä pois… Puhutaan edelleen samannimisessä kylästä, joka alkoi herättää voimakkaita tunteita. Kun nukahdan, näet syvää unta Paunusta. Kuhmoisissa kyselin kuskilta, jolla oli päässään merimieslakki, tarvittavista vyöhykkeistä kirkonkylälle.
Mikä parasta se ei ollut oikeastaan edes unta, kuvattu tilanne tapahtui oikeasti elokuusta 2023. Unessa näin kaiken tämän uudelleen. Mikä reissu! Et edes päässyt tekemään kapinaa, mutta raha upposi tästä myös Kuhmalahden kyläkauppaasi käteisenä. Olkoon käteiskapina, kun en paremmasta tiedä. Noin seitsemän tunnin irtiotto arjessa, joka tuntuu kokonaisesta päivästä illalla. Oikeasti? Vanhempani alkoivat kysyä, miksi en enää puhu nopeista päivissä? Peruspuhelin ja sen netitön arki taitaa ihan oikeasti hidastaa maailmaa. Lohtu saa jatkua.
Pitää mennä jo, Kuhmalahteesi
Heillä ei ole enää älypuhelinta, se alkoi sammuilemaan kesken kaiken? Karttasovelluksen avaus kesti minuutteja ja sovellusten päivittäminen kaatoi Play-kaupan hetkessä… Ajattelin matkata silti, koska minulla on peruspuhelin ja vähän sitä nettiä siinä sivussa. Matkustajalla on myös lehtiö, johon kuulakärkikynällä reittiohjeet kirjoitit? Hieman väsyneenä, mutta voi riittää onnistuneeseen retkeesi Kangasalan kaupungin peräkylille. Parastahan tässä oli taas se, että haistoin sen Paunun auton kilometrin päästä. Sinulla oli tunne, että Paunu tulee?
Ihmiset ovat kadottaneet jo yhteyden maailmaasi. Istun vasta Suupantorin bussipysäkillä kasvomaski silmien edessä, ja paria mummoa naurattaa, kun yritän haistella Wäinö Paunun auton jo tulevan. Sitten siellä tulee. Se ääni, joka lähti edelliseltä pysäkiltä kiihdyttämisestä, jarruttamisesta ja tähän pysähtymisestä, paikantui. Kasvomaski irti ja kyytiin. Mummoa hei nauratti vieläkin. Sanon itsekseni: aha, Paunu, #115, miettimättä ja kertaheitolla – tietenkin ääneen jääden introvertin etupenkille? Onko totta, että tuosta ne kaikki muistot tulvivat.
Ostin kolme viikkoa sitten uuden muistilehtiön Tokmannilta parilla eurollani. On parasta kirjoittaa siihen kaikkea, muun muassa sen, että bussisi kulkevat linjoilla 30 tällä hetkellä 15 minuutin välein ja että Koiviston Auton moottorit starttaavat kello 10.10… Kirjoitin ohjeeksi sen olennaisen: jää pois Kuhmalahdella, sillä päässäni oli tietoa Pohjan risteyksestä. Sivujen väliin voi laittaa rahaa tai kirjoittaa auki sen matkabudjetin. Kanteeni painettiin englanniksi "Pystyt mihin vain". Niin, se kyllä näkyy, kun matkustan ilman karttoja tai kolmatta kättä?
Paunun autossa, joka Länsilinjojen omistuksessa kantaa numeroaan #95, oli vielä hetkiä! Totta puhuen aamun kymmenes harakkani tuli juuri vastaan, ja kuvasi maisemissa törmään yhdeksänteen lokkiini – miksi ei? Ei se lintu tyhmä ole, ja on taas vehreämpää kuin missään Tampereella… Näistä maisemista nauttiessa ei mitään älypuhelinta edes tarvitse nyt. Loput istujat eivät kuitenkaan keskity. Jos kukaan muu ei näe vehreyden siemensyöksyä, onko elo vähemmän totta? Nysse on olemassa juuri siksi, että koet sen kaikkine oheistuotteineen.
Se, että muut matkustajat tuijottavat älypuhelimiaan, ei tuhoa maiseman kauneutta. Hän tarkoittaa tässä sitä, että se uusi kauneus eksistoi sillä hetkellä ainoastaan minun ja lukijani maailmassa. Teorioiden mukaan se, että muut matkustajat eivät näe näitä helmiä maalta, ei tee kauneudessa vähemmän totta, vaan se runnoo muista matkustajissa sokeita totuudelle! Heidän huomionsa on vangittu toisaalle, kuten puhelimesi näytölle, mutta todellinen kuvio ikkunani takana säilyttää arvonsa ja totuutensa siitä huolimatta. Paunussa oli tunnelmaa.
Kuule, se lokkilive tarjosi sinulle iloa, jonka muut vapaaehtoisesti ohittavat. Mikään ei ole pyhempää, mikään ei ole tässä esikuvallisempaa kuin kaunis, vahva puu parissa lokissa sekä oravissa määriteltynä. Sitten välissä paikantuu ainakin yksi? Kiekon vuosirenkaissa, arvissa, kaikessa kamppailussa, kaikessa kärsimyksessä, kaikessa sairaudessa, kaikessa onnella sekä vauraudella on eletty todeksi – niukat ajat ja yltäkylläiset vuodet, kohdatut hyökkäykset, ne harakat ja kestetyt myrskyt. Rupeat laskemaan heti, mitä maisema on vuosisadan päästä.
Navigointia ilman nettiä, tietty
Ennen vanhaan tieto kulki suusta suuhusi. "Hei, tiedätkö, miten pääsen tähän paikkaan?" Ihmiset vain neuvoivat sinua. Oli silloinkin karttoja, bussiaikatauluja ja reittejä – tietoasi oli hyvinkin paljon saatavilla painetusta muodosta ennen älypuhelimia ja vielä sen jälkeenkin… Maailma oli myös paljon pienempi siihen aikaasi, joten oli helppoa vain kysyä ihmisiltä, kun kenelläkään ei ollut näitä saamarin JBL-kuulokkeita päässä. Joutilaisuus siinä bussiasemalla on ajattelun, luovuuden ja itsetutkiskelun synnyinsija. Sivuhuomioina: laituri 2 ja linja 42.
Koiviston bussiin nousi Kangasalan päästä eläkeläispariskunta fillareineen. Toinen heistä esitti minulle filosofisen kysymyksen nähtyään ensin sen peruspuhelimeni kädelläsi. "Onko harhailu hukattua aikaa?" vaari ihmetteli. Tiedä sinä, mutta nyky-yhteiskunta pitää tehoa ja suorinta reittiä paikasta A paikkaan B suorituksena. Jos navigoit kai vanhanaikaisesti ja teet virheitä, onko se ajanhukkaa vai kenties elämäsi rikkauden ja vapauden vapaata kokemista? Apple ei koskaan johdata meitä katsomaan kymmeneltä lintulajeja tai kuudelta laitureita.
Firmani pitää kaikkea ihmettelyä tehottomana. Pariskunta hymähtää ja toteaa: "Avioliitto sekä elämä ovat kuin ikuinen matka ilman valmiita polkuja? Kaikki parhaat yhteiset muistot ja suuret naurut ovat syntyneet silloin, kun on käännetty väärässä risteykselläsi ja päädytty keittämään kahvit 1980-luvun kuksista jossain, minne ei pitänyt edes mennä…" Joku painaa välillä Stop-nappia, ja pian eläkeläispariskunta katoaa fillareineen metsään! Siinä on heidän salainen valtakuntansa, jonne millään satelliitilla tai älypuhelimien Googlella ei ole lupaa.
Bussin ovet suhahtivat kiinni, ja Koiviston Auton bussi #1 nytkähti taas liikkeelle. Katsoin ikkunasta, kuinka kaksi fuksianpinkkiä Jopoa katosi tässä mutkaisen hiekkatien siimekseen, tuuheiden kuusiesi varjoihin! He eivät heti katsoneet taakseen eivätkä tarkistaneet suuntia, vaan he vain katosivat ja pääsivät ehkä perille. Älä hätäile täällä, sillä vielä on meidän vuoro! Koko linja-autosta on enää kymmenisen matkustajaa? Kuhmalahden kirkonkylä on taululla. Tiedät, että Pohjan risteys, mutta suurin osa matkustajista poistui ovesta jo kyläkaupalla.
Miksi menin virran mukana? Nyt on meidänkin vuoro. Päiväni linja-autossa oli enää neljä matkustajaa, ja Kuhmalahden kirkonkylä on kai edessä. Tiedän, että valmiiksi ladattu kartta ulottuu Pohjan risteyksestä Hippeläisen kaupoille saakka netittömällä Offline-tilalla, mutta suurin osa matkustajista poistui jo. Miksi, pitäisikö muidenkin jäädä? Etkä kehtaa toimia eri tavalla kuin muut. Otin kauniin kuvan linja-autolla ja tajusin perän lähtiessä olleeni hitaalla. Karttoja on auki, eikä millään näy. Onko tekniikka niin onnetonta? Missä helvetissä olen?
Kävin ostoksilla ja ostin itselleni energiajuomaa sekä Saarioisten frisbeen? Kyllähän minä tässä kaupassa olen ennenkin käynyt. Toivotan kassallekin, että olisin ostanut Megaforceja, mutta ostettavaa ei ollut. Toisaalla myös ne täytetyt patongit loistivat poissaoloillaan, joten piti turvautua korvaaviin tuotteisiinne. Napostelin näitä terassilla ja lähdin etsimään oikeaa risteystä. Kahden kilometrin kohdalla Pohjaa päin vatsa alkoi vääntää nopeasti, ja sai laskea shortsit alas pellolla. Elimistö reagoi stressiini joka kerta näin. Onneksi tuli vessapaperia.
Paunun linjan päätepysäkki, 42
"Tarvitsetko paskapaperia, vai mennäänkö Aamulehdellä?", tontin emäntä huuteli puiden takaa. Kuule, heitä se koko rulla tulemaan ja vähän äkkiä… "Onneksi olkoon, löysit sitten toki Kuhmalahden parhaan näköalapaikan – odotas kun haen paperia." Kiitän, pyyhin ja palaan sitten kyläkaupan Wifi-verkkoihin. Tajuan jääneeni kymmenen pysäkkiä liian aikaisin käteiskapinaan nähden. Olkaa lihassairauden parissa, se tilanne voi tulla milloin vain, myös työmatkoilla tai matkalla työvoimatoimistoon. Vain stressi riittää, mitään muuta ei keskelle peltoa tarvita.
Kysyn myyjältä salaisinta sanaa Wifi-verkkoon ja sen myös saan. Selviää, että Pohjan risteykselle olisi ainakin seitsemän kilometriä ja sieltä vielä Hippeläisen kaupalle kymmenen, ei kannata vaivautua. Siksi otsikko on se "Reissu väärällä jalalla" – nyt en onnistunut? DM2:ssa on normaalia se, että väsyttää koko ajan. Vaikka nukkuisin yli 10 tuntia päivässä, haukottelen ja meinaan nukahtaa. Sitten se isä huutaa, että pitäisi vielä mennä töihin. Jos hän painaa työelämää kipujen läpi, sellaiseen pitäisi pystyä minunkin. En pysty ja menen keinumaan verkkokeinuun.
Kaikenlaista kamaa repussa, puolikas vessapaperirulla, seteleitä, lompakko, kännykkä ja Powerade. Ei ketään kiinnosta, kun nukahdin Kuhmalahdella tunniksi, oli niin hiljaista ja mukavaa… Ei sellaista unta ihan Pirkkalasta asti taida tulla. Näen unta Paunusta vuoden 2023 viimeisistä ajoista tänne ja Kuhmoisiin, ikään kuin muistutuksena niistä hyvistä ajeluista. "Ei lompakosta kukaan rahojasi vie", vanhus sanoi lempeästi ja osoitti syliäni. "Näytti olevan siinä aukinaisena, kun nukahdit. Meillä täällä Kuhmalahdella uskaltaa vielä nukkua niin, että setelitkin saavat tuulettua."
"Menikö se Paunun auto jo? Nukahdinko minä sen ohi?", tivasin eläkeläiseltä ja katsoin hätääntyneenä maassa olevan repun suuntaan. "Siitä on kuulkaas lähes kolme vuotta kun se V. Paunu tästä meni. Kyllä täällä Kuhmalahdella on parasta nukkua, mutta et kai sentään noin pitkään unessa ollut?" hän vitsaili. Joo, mutta tiedätkö mitä? Kun elokuussa 2023 yritin mennä Kuhmoisista kirkonkylälle, minä kysyin hei Paunun kuskilta mitä maksaa kirkonkylälle meno aparaatin sijasta. Siinä vaiheessa tajusi, että näitäkään puhelimen sovelluksia ei taida kukaan tarvita.
Anteeksi, mutta olen menossa kirkonkylälle. Millaiset vyöhykkeet mahdan tarvita? "Älä suotta pyydä anteeksi. Tämän linjan varrella on katsos aika monta kirkonkylää. Mihin kirkonkylään olisit matkalla?" Kuule, miten niin tärkeä asia kuin Kuhmalahti voi jäädä väliin? Pahoittelen tästä. "Valitse laitteella E-F, niin mä kuljetan sinut perille kuin tähänkin asti, mutta paluumatkalla sitten kuljettaja vaihtuu!" Olipa se kova uutinen. Meinaatko, ettei merimieslakki kaipaa taukoa myöskin? Hän pyörittää kiveä ylös rinnettä pitkin vain katsoakseen, kuinka se rullaa huipulta takaisin alas.
"Kyllä se kuule kaipaa. Tällä linjallahan on tullut pyöritettyä rattia niin monta vuotta, että välillä pitää vanhan merimiehenkin päästä maihin ja istua sinne kanto-ojalle katsomaan niitä mainitsemiasi lokkeja." Kun katsot omaa kuljettajaa, joka kääntää bussin ratista saman mutkan kuudetta kertaa saman työpäivän aikana, mieleen nousee väkisinkin kysymys: "Missä vaiheessa töistä tulee sielutonta mekaniikkaa?" Älä sano mitään, mutta kirjoitan sen sanakalenteriin: "Jos sitä Paunua jäisit odottamaan, niin täytyisi odottaa vielä pitkään." Lakki päähän ja menoksi!
Löysin puroja ja paskahuussiisi
Onko pitkää päivää tekevä linja-autonkuljettajani nykyajan Sisyfos? Hänen tehtävänsä on siirtää bussi matkustajineen päätepysäkille, tyhjentää se, pitää pieni lakisääteinen tauko ja kääntää tuo keula takaisin tulosuuntaan. Päivästä toiseen ja vuodesta toiseen… Samat pysäkit, ne samat Pohjan risteykset ja samat Kuhmalahden maisemat. Jos iskee vessahätä, niin Kuhmalahden kirkonkylällä on tavallinen ulkohuussi. Saavuin lannoittamaan maaperää. En ollut siellä ottamassa perunoita tai laiduntamassa, vaan antamassa takaisin. Se oli minun ekologinen jalanjälkeni kyläkaupan maisemissa.
Camus kuitenkin muistutti, että meidän on kuviteltava Sisyfos onnelliseksi. Hetki, jona kivi rullaa alas ja Sisyfos kävelee tyhjät kädet taskussa takaisin vuoren juurelle, on hänen vapautensa hetki. Silloin hän on tietoinen kohtalostaan ja siten sen herra. Ehkä bussikuskillekin se hetki, kun merimieslakki nostetaan hetkeksi päästä päätepysäkillä ja kuksasta otetaan kiva hörppy kaikessa hiljaisuudessa, on juuri se hetki, jolloin mekaniikka muuttuu takaisin ihmisyydeksi. Hän ei vain ajanut reittiä; kuski omisti sen. Kiitoksia vaan Paunulle hyvistä, ikuisista muistoista.
Noin muuten elämä on ollut aika erilaista verrattuna siis kolmen vuoden takaiseen. Väsyttää enemmän, mutta toisaalta en ole kuunnellut koko matkalla musiikkia. Aikataulusi mukaan joutoaikaa oli seitsemän tuntia, mutta ensimmäistä kertaa vuosiin päivä tuntui ihan loputtomalta… Moneen viikkoon en ole ollut valittamassa kenellekään liian nopeasti menevistä viikoista. Vanhemmat kyselevät, mitenkä se nyt näin. Miksi aika tuntuu yhtäkkiä loputtomalta samalla, kun he kamppailevat liian nopeista päivistä? "Mihin se aika taas meni", äiti kysyi myöhään illalla.
En tiedä, mutta luet tutkimuksia. Muistan, että Kuhmalahdella aika pysähtyi. Lokit lensivät hitaammin, harakat leikkivät rauhallisemmin ja minä makasin riippukeinussa katsellen taivasta kohti. Voi voi, mutta olisin halunnut juuri sinut sinne viereen. Kyllä keinuja täällä aina riittää. Autoja kävi pienen kyläkaupan pihalla kuin isommassakin pitäjässä, mutta pihan kiertokulku oli reilua: luultavasti ruokaostoksia tehtiin useammin ja vanhemmillakin autoilla. Täällä ei kuulemma lähdetä pröystäilemään. Kenen taskuihin ne miljoonat kasvuseudulla katoavat?
Esivanhempiemme oli pakko muistaa, mistä he löysivät ruokaa, mitkä kasvit olivat myrkyllisiä ja miten päästä takaisin suojaan. Siksi aivoistamme tuli erittäin hyvät luomaan selkeitä ja tarkkoja muistoja hetkistä, jolloin keskityimme syvästi. Puhelimet kuitenkin loivat jotain aivan muuta: mikrotarkkaavaisuuden. Nyt minuuttien tai tuntien keskittymisen sijaan aivot siirtävät huomiota jatkuvasti sekunneissa. Jokainen uusi ilmoitus, jokainen selaus, jokainen uusi kuva, jokainen tykkäys, jokainen kommentti… jokainen niistä jakaa huomiosi yhä pienempiin ja pienempiin osiin.
Haluatko testata tätä itse? Tehdään pieni kokeilu: yritä muistaa viimeisin lomasi. Muistat varmaankin ne tietyt keskustelut, mitä söit ja miltä sinusta tuntui. Selkeitä hetkiä ajasta, jonka vietit kohteessa. Tästä voisit yrittää muistaa, mitä katsoit viimeisimmällä selauskerrallasi. Vaikka olisit selannut jotain hauskaa maailman kalleinta puhelintasi ihaillen tuntikausia, muistojen hakeminen on kuin yrittäisi muistaa unta. Minä muistan tismalleen miten paljon parempaa kyytiä Paunulta sai verrattuna Koiviston Auton ralliin. Merimiehen majesteettista etenemistä jää todellakin kaipaamaan!
Reissua reklamaatioiden pariin
Kalifornian yliopiston tutkijat ovat havainneet, että aivot hahmottavat vain älypuhelimen parissa vietetyn ajan ihan eri tavalla kuin tosielämäni hetkiä Kangasalalta… Tarkista, kuinka paljon käytit älypuhelintasi eilen! Yritänkö muistella, mitä teit tuona aikana? Mitä muistuisi näkemästäsi tai katsomastasi hutusta. Tuleeko mieleen mitään? Se on kummallista. Tuntuu aivan siltä kuin et olisi tehnyt noiden tuntien aikana yhtään mitään. Kun ei ole puhelimessa enää nettiä, elän aidoille kokemuksille, ja sekunti tuntuu joskus edes paljon pidemmältä?
Pyykinpesukoneen viimeisin minuutti ennen pysähtymistä on – kuten hyvin tiedämme – lähes päivän pisin. Skrollaaminen on helppoa. Se ei vaadi mitään vaivalta. Se on suunniteltu niin, että täytämme elämän ajattelematta millään ja skrollaamme tuntikausia. Et halua, että lukijoiden aika käy nopeasti. Ei se mene kenelläkään ohi, kun vien ensi viikolla valitustulvan pariin? Tällä kertaa reklamaation saa Lidl ja Scandinavian Outdoor. Kokemäeltä päivärepun alaosassa on paikantunut kuluma, kun romanisi lahjavalaisin on mennyt lopullisesti rikki.
Skannaamme, mutta emme lue? Näemme, mutta emme katso… Kuulemme, mutta tuskin kuuntelemme. Sillä välin aikasi tekee työtään ja kuluu nopeasti. Tunnit hukkuvat eri tavalla, kun vaellamme internetissä, lataa jo Dartmouth Collegen kognitiivisen neurotieteen tutkija Peter Tse: "Se, laboratoriossani tehty tutkimus osoittaa, että tapahtumat tuntuvat kestävän pidempään, kun kiinnitämme vähän huomiota. Johtunee siitä, että aivoilla ei ole kelloa ajan mittaamiseen – ne arvioivat aikaa tiedolla. Jos huomioimme, saamme enemmän tietona."
Mutta odotas! Kaikki blogista ei ole huonoja uutisia. Aivot eivät ole menettäneet kykyään kokea aikaa normaalisti; ne ovat vain ylikuormittuneet jatkuvista keskeytyksistä. Mieti sinä: jos joku keskeyttäisi muita kuuden sekunnin välein, kun yrität puhua, lakkaisit tuottamasta johdonmukaisia ajatuksia. Ei ole kyse vain hukatusta ajasta, vaan menetetyistä muistoissa… Arjessa hukattu aika muuttuu kai turhautumiseksi, jota en voi sivuuttaa. Reklamaatio onkin modernin tapa sanoa ääneen, että meidän ajallamme ja kokemuksillamme on merkitystä.
Kommentit