Elämä diagnosoitiin masennuksena ja ahdistuksena todellisuudesta, mutta minulla on autistinen uupumus? Jos poikkeavasti käyttäytyvä ongelma pyritään työntämään pois, eräs kyllä yleensä tunnistaa sen ja alkaa piilotella käyttäytymistään eli maskata, jolloin yhteys omiin tarpeisiin ja minäkuvaan alkaa heikentyä! Missä terveydenhuoltosi ei tunnista sellaista sairautta kuin autistinen loppuunpalamisesi? Toinen asia on taas se, että autistiset ihmiset pitää ylipäätään ottaa paremmin huomioon. Näin mekin kiinnitymme paremmin.
Autistinen uupumus voi johtaa pahimmillaan vetäytymiseen yhteiskunnastani, mistä olet viime viikolla lukenutkin komeroitumisen kautta, ja altistaa lopusta jopa itsemurhalle. Teen kuitenkin töitä, jotta oma elämäni olisi laadukkaampaa sekä vähemmän hämyisää. Vaihdoin 8.6. peruspuhelimeen, ja uskokaa tai älkää, jopa täyteen ladatusta akusta on vieläkin virtaa? Prosenteissa ilmaistuna puhutaan luvusta 25. Lopuksi vaihdoin kellossa analogiseen ja teen älypuhelimessa vain Wifi-verkoissa toimivan tabletin. Älä aloita aamuja tiedon valtatiellä.
Siinä on pakko palata myös elektronisen tanssimusiikin kuunteluun. Aika moni luukuttaa musiikkia niin, että melu täyttää sen jokaisen hetken, mutta juuri tähän itsekin kompastuin vielä vuosi sitten. Ei ollut tavatonta se, että en voinut aloittaa edes saunasta kuuntelematta tanssimusiikkia sen aikana! Se tyhjiö hei on tullut tähänkin, saunominen käy sellaisenaan ja ulkona havaitsen lintujen esityksiä tai puiden havinaa. Viime viikon tekstiä on luonnehdittu toisaalla vaikeaselkoiseksi tai yli hilseen meneväksi. Niin se on, kun tarjoan arkeen peilin.
Kokeile olla tuolla kaupungillani kuusi tuntia ilman kuulokkeita, jotta tiedät mistä puhun. Älypuhelin on kuin kolmas kätesi, koska joku on kasvanut kämmeneen, tai vähintään toisen kätesi jatke? Kapulastani oli tullut työkalu, jota ilman koin olevani vajaakuntoinen tai täysin alaston uimarannalla. Enkä kuvaile pelkästään minua, kun kerran älypuhelimesta ja kalliista puheliittymästä olet jo luopunut. Aika ilman nykyaikaa on edelleen niin alaston, että tartuit jopa peruspuhelimeesi avataksesi Spotifyn ja kopioidaksesi äidin tekstiviestistä linkinkin.
Liian erilainen tähän teatteriin
Kun yksi kuva on aidompi kuin kymmenen sivua tekstejä aitoudestani, se on täällä ja nyt. Kohta sote-aseman yleislääkäri Irina kutsuu minut huoneeseensa? Sillä välin editoin tämän valokuvan älypuhelimellani, että siitä tulee mustavalkoinen. Harmaasävyisellä näkymällä oli tarkoitus… Kun muut ihmiset iloitsevat ja näkevät aina väriä, minulle jokainen päivä on tätä samaa harmautta: mikään ei innosta. Anhedonia on vienyt siinä viimeisetkin onnen palaset. Tovereita ei ole. Ainoa ystäväni on ohitustie ja anhedonia, joka ei pois suostu lähtemään?
Väätäinen kuuluu siellä yhtäkkiä, huoneen oven avauduttua. Olen lääkärin kanta-asiakas, sillä tohtori suuntaa silmät suoraan minuun huoneestaan! Vastaanotolla alan kertoa omista harrastuksistani, joita ei enää montaa ole. Puhukaa melussa, jota ei näe – sellainen ärsyttää eniten. Irina kohtaa myös sen, että en siedä kaupallisia meluja, esimerkiksi työpaikan tilalta tuntikausia kuunneltaessa. Saastuneesta ilmassa voi tulla pahaa oloa tai päänsärky? Lukijaa ärsyttää kirjakielisyys, ja on huoneissa hyvä mainita myös monotoninen puhe ylipäätään.
Mainitsen lopuksi tärkeimmän. Olen liian erilainen lapsuudesta asti. Lääkäriä ihmetyttää sekin, että syön samaa ruokaa vuodesta toiseen ja että se rakentuu saman kaavani mukaan! Jos juustoo lasket liian aikaisin minun leipään, kyseinen talo on pakko rakentaa uudelleen… Kaikki tässä näin on pikselin tarkkaa, niin tietokoneella kuin oikeassa elämässä. Kun kerron ekolaliaa: "Cittari hoitaa", jopa yleislääkäri naurahtaa! Mitä se Cittari hoitaa? Minulle täytyy selittää kuin lapselle. Järjestys on sekin tärkeää, kaikki turha lähtee tavarakirjanpidossa :)
Irina ei ottanut vastaanotollaan minkäänlaista kantaa kysymykseen: "Olenko autistinen?" Tiedätte hyvin… Masennushoitaja vahvisti tietoni myös kovin, en nimittäin ole masentunut perinteisesti. Aika loppui ja minun oli paras lähteä kotiisi. Hakkasin sitten OmaKantaa koko illan, kunnes näytölleni ilmestyy tärkeää tietoa: "Keskustellaan potilaan asioista psykiatrian sairaanhoitajien kanssa, vahva epäily autismista. Tutkittava haluaa myöskin autismikirjonsa tutkimuksia. Kertoo, että siten pystyy ymmärtämään enemmän, miksi on niin erilainen!"
En sopeudu siihen valmiiseen laatikkoosi, ja täällä koko blogi on kuin aito perunkirjoitus. Olen väsynyt, koska kuukausi sitten sai käydä erään syntymäpäivilläkin toki, ja eiköhän yksi ei niin tuttu kysynyt: "Mitä teet työksesi?" – ikään kuin hyvä kysymys olisi sitä. Toisinaan et kuule mitään, joskus voin sanoa olevani kirjailija, bloggaajaa tai roskien kerääjä. Sen jälkeen kysytään jo, minkä merkkinen auto sinulla on, mutta eihän minulla mitään peltilehmää ole? Sekin tuntui menevän vielä tunteisiisi, kun kerron ajelevani, mutta vain Länsilinjat Oy:llä.
Ihmiset ajattelevat, että elämäni olisi jotain juhlaa. Ei ole työnhakuvelvoitetta, ei työtä, ei velkaa! Ei näin, mutta joudut koko ajan esittämään kiinnostunutta ja juttelemaan asioistasi, joista en tykkää… Lopettakaa näistä autoista, urheilusta ja töistä jutteleminen! Ei napostele pätkääkään. Jos neurotyypillisiä ei kiinnosta jutella nyt tuoreimmista löydöistäsi Uptempo-musiikissa tai uusista filosofisista oivalluksessani, miksi meidän pitäisi kiinnostua siitä, että pomo on jälleen kerran myynyt parhaat lomapäiväsi jollekin toiselle? Kauppa käy, joskus!
Rakennatko parempaa elämää?
Siksi olen komeroitunut ja aion olla niin pitkään. Ei ole minkäänlaista yhteenkuuluvuutta ihmisiin! Se on totta, juttelet joskus pitkäänkin, mutta olen valikoiva. En esimerkiksi juttele juopoille, enkä Tampereen kaupunkiliikenteen bussikuskilleni, koska heidän pitäisi edustaa Paunua tai Länsilinjaa. Täällä korostan vielä sen, että tervehdin kaikkia bussikuskeja, mutta juttelemaan jään vain tiettyjen kanssa. Se on sitä autismia niin, ja sen diagnoosi on onneksi matkallansa, vaikuttaa muuten myös työelämään. En sopeudu mihinkään väliin lokerona.
Yksi toteaa, että autismi on joko aistialiherkkyyttä tai aistiyliherkkyyttä, mutta kukaan ei usko häntä. Ei ole pakko, paras netti tai kirjallisuus kertoo täysin saman asiasi! Olinpa kaksi vuotta sitten Loimijoella, kuvasi on kylläkin paremman puuttuessa Kokemäenjoesta, ja sain siinä piknikin lomassa viestin Googlelta. Vaikka joki ei ole sama, ajatus ei muutu: viestissäsi oli jotain uutta uusista käyttöehdoissa. Täytyykö minun sekin tietää, että käyttöehtoni ovat muuttuneet, kun yritän rentoutua ja latautua? Mietit näitä hyviä kysymyksiä edes silloin!
Mitä tapahtuu joukon kyvylle vain olla, jos emme enää koskaan löydä aitoa tylsistymistä? Entä miksi juuri tässä vältellyssä ikävystymisessä on syntynyt kenties historiallisesti suurin luovuutemme ja valtava itsetuntemuksemme? Kuka sen viittoo, että liian tuttu kahdeksalta viiteen -työaikasi maanantaista perjantaihini ja neljän viikon vuosilomakin on etäisestikään terveellistä edes tavalliselle ihmiselle – saati sitten kehityksellisistä häiriöistä kärsiville? On vielä mahdollista ajatella uusiksi, vakiona kolme kuukautta vapaata palautumisia varten…
Mitä jos aamujeni tarkoitus ei olekaan olla tehokas ja ajan tasalla, vaan pelkästään herätä elossa olemisen tunteeseesi? Se ensimmäisin tavoite ei ole enää lasipinnan pyyhkäisy, vaan paini fyysisen painikkeen kera. Peruspuhelin ei ole mikään uusi juttu, ensiksi irtaannut asia kerrallaan, herätyskello älypuhelimessa on yksi niistä asioista. Huomaanko, että analogisen viisarikellon rauhallinen, kai lineaarinen tikitys muuttaa kokemusta ajan kulusta verrattuna digiin. Kun katsot näitä viisareita, näet toki menneisyyden, nykyhetken ja tulevaisuuden.
Tämä kuulostaa siis uskomattoman radikaalilta vain siksi, että meidät on tasan aivopesty ajattelemaan. Nykyinen tapamme toimia on vallan ainoa vaihtoehto? Jännä lause tosin, että se hyödyttää juuri heitä, jotka vielä palkkaavat! Minun ideastani pitäisi puhua paljon, paljon enemmän. Tässä on pakko alkaa miettiä nyt, miten rakennamme yhteiskuntamme uusiksi… Menestyksen mittarina ei voi enää olla sen enempää täällä Pirkkalassa kuin muuallakaan se talouskasvu, BKT tai voitto. Voinko mitata sellaisiakin onnistumisia kuin sun hyvinvointi?
Mitä vapaudestani on jäljellä, jos emme pysty hallitsemaan edes päiviemme ensimmäistä tuntia ilman datayhteyttä tai radioni viestejä siitä, että vielä on kesää ja näitä alennuksiakin jäljellä? Minulla ei ole tässä yhtäkään ystävää, eihän kukaan halua peilejä omaan elämäänsä. Valitetaan vaikealukuisuudestani, kun tosiasia on se, että jokainen ei kykene samaistumaan tähän todellisuuteesi. Mun tekstit pitää voida lukea kahvitauollasi ilman, että ne pakottavat ajattelemaan tai aiheuttavat hämmennystä… Kahvitauon tekstejä on taatusti muualtakin.
Ja miksi musiikkia kuunnellaan
Mitä tapahtuukaan ajattelun syvyydelle, jos aivomme prosessoivat jatkuvasti sitä muiden tekemää taidetta ja rytmiä omien ideoidemme sijaan? Jos lähdetään pohtimaan, Länsilinjan tunnelmaan, ilman älypuhelinta tai näitä kuulokkeita korvassa! Eikä puhuta tietenkään vain taiteesta, firmasi unelma riittää täysin. Sen sijaan, että korjataan toisen älypuhelimia, voisit yhtä hyvin saapastella vaikkapa toiveesta ja elää myymällä kauniita tauluja tai kirjoittamalla teräviä sanoja. Ei koristella turhaan, kun kysytään jälleen mitä ihmettä suoritan työkseni.
Takerruinko, kun tänään suoratoistopalvelujen algoritmi saa taas valita, miltä elämämme seuraava minuutti kuulostaa? Tykkään tosi paljon kuunnella tanssimusiikkia tästä. En pysty kuuntelemaan ääntä ja tekemään samalla muita asioita, koska se vie sinun kaiken huomion. Siksi tuleekin kuunneltua kappaletta vähän vähemmän kuin haluaisit nykyään… Jännä kyllä, kotitöitä touhutessa mikään ääni ei jostain kumman syystä haittaa? Maksoit liittymässäkin, joka sisälsi hei rajattoman netin, ja ehkä sillä perustelit lopuksi tanssimusiikin kuuntelua.
Ensimmäiseksi irtisanoin netin puhelimesta. Sitten tajusin, että älypuhelin oli muidenkin silmissä rikki? On hyvä kuitata ne menetykset ensin, jotta saan kuitattua omat saavutukset. On alkoholisteja, mutta on myös limsaholisteja jossain, puhumattakaan musiikkiholisteista! Olenpa yksi teistä, jokaisella eri tuotealueella, mutta alkoholin huuma on jäänyt viisi vuotta sitten kokonaan ja limu vähän vähemmälle? Raitoja vedin mielikuvitteellisella tanssilattialla jo 12 tuntia päivästä. Myös tässä bussissa, jossa juuri istun ja raavin vielä ajatuksia päästä.
Näetkö siniset JBL-kuulokkeet? Ne tuskin erottuvat samanvärisestä vanerissa, mutta sun kysymys ei lakkaa olemasta. Eikö pitäisi kuunnella sitä tanssimusiikkia linjalta? Kyllä, esitän tällaisen kysymyksen itselleni, se on muodikasta nyt! Laitan taas kuulokkeet korviini, koska niin kuuluu tehdä? Vaikka nettiä ei ole, eikä ainakaan toistaiseksi Nysse johda Wifi-verkkoa liikennöitsijöiden busseihin, olen olemassa. Kuuntelin sitä soittolistaasi hetkeni ja pistin ne lepäämään. Sen jälkeen tuijotat ikkunalla ja nautit hetkessä hetkesi, joka oli lähellä eksyä.
Se hetki vie ehkä aikakoneella vanhaan aikaan. Älä putoa penkiltä, mutta 20 vuotta sitten Niko Kivelä ja Teemu Vesterinen pitivät omaa sketsiohjelmaa radiokanava Uusi Kissillä. Nyt ei tule enää hardstylen virtaasi siitä. Autisti kävi läpi omia muistojaan elämän takaa, ja koko vitsi muistui mieleen sanasta sanaan… Ennen sitä on pakko palata musiikkiin, entä jos vielä yksi kappale? Laitan taustahälyssä soimaan jotain nopeaa, mutta se tuntuu. Ehkä sellaiselle tauko on hyvä asia: silloin kun kotiin linjalla pääsen, se voi hardstylessä kuulostaa jälleen.
"On muuten karannut pikkasen käsistä tämä kanta-asiakaskorttisysteemi. Viime keväänä oli mainos kai Helsingin Sanomien etusivulla kanta-asiakaskortista laituriliikkeeseen", Niko tuumi. "Miten paskan sen laiturin pitää ensiksi olla, että pitää olla kanta-asiakasetukortti ja toinen, tarviiko ne sitä tietoo oikeasti?" joku täydensi. Vesterinen pätkii: "Onko jossain päin tätäkin maata ja näin paljon laituriharrastuneisuutta? Keräileekö joku laitureita, kuluttaako joku laitureita niin paljon? Laituriliike… Montako laituria sinulla on?" Kuski, mis on lähin!
Näin masentunut kollektiivissa
Kun kirjoitan hei älypuhelimessa, tarkoitan ennen kaikkea sitä, miten riippuvaisia meistä kaikista on tullut niissä. Haluan tutkia tätä ilmiötäni pintaa syvemmältä: miten jatkuva lasin tuijottaminen voisi vaikuttaa aistikokemuksiimme, vapaa-aikaamme ja kykyymme nauttia… Sitä ihmetystä, ja seuraukset voivat olla sekä hyviä että huonoja? Otetaanko esimerkkiin ne aistit. Koska tuijotamme vain alaspäin, emme enää katso ympärillemme tai havainnoi tuolla maailmaa. Juuri ne pienet, arkiset havainnothan ovat aina olleet sytyke suurille lennoilta.
Mutta kolikolla on toinenkin puoli: älypuhelimet tekevät arjesta uskomattoman hassua ja vaivatonta. Olet tajunnut, että esimerkiksi tässä nimenomaisessa Länsilinjat Oy:n ihmeessä (pahoittelen siitä), on paljon helpompaa näyttää valokuvaa tai vain Chat-keskustelua muille sen sijaan, että se pitäisi kertoa ulkomuistista ja kenties taitavasti. Kun otan painon omasta näytöstä ja katson siinä bussissa ympyrää, huomaan saman liikkeen toistuvan joka penkillä! Melkein jokainen matkustajasi istuu kuin omassa kuplassaan, katse tiukkana alaviistossa.
Halko on tehnyt matkustamisesta helppoa, sillä kenenkään ei tarvitse sietää edes hetken sitä tyhjää tilaa älykalentereissa? Ei se tunnu enää edes kivalta, kun jopa valokuvia matkalta tulkitaan vaikeaselkoisiksi omassa arjessa. Ole niin vanhanaikainen, että tarjoat sieltä ensin visuaalisen kuvan sellaisistakin hetkissä. Miksi tarvitsemme sen digitaalisen todisteen siitä, mitä olemme nähneet, kokeneet tai syöneet? Onko se työ olemassa silloin vaan, jos siitä on olemassa sarja pikseleitä, joita saat vilauttaa? Tiedän, mutta et oikeastaan edes kuuntele.
Viihdyn nyt Länsilinjan penkillä ja selaan uutta sanakalenteriani, sitä jossa jokainen päivä on varattu vain yhdelle terävälle lauseelleni tai havainnolleni, jonka saat jakaa sitten blogiin muitten kanssa. Se on täysin analoginen, eikä se lähetä sinulle ilmoituksia siitä, että muista kuluttaa ja ostaa laiturin ennen kuin lämpö loppuu? Jossain vaiheessa nuoret keskustelevat kännykän ohessa, ja siinä hetkessä valintani oli käsittämättömän helppo! En halua päivittää samaa. Poistun bussista ja palautan. Länsilinjat, bussissa #87 se Stop-ääni ottaa korvalle.
Mitä tapahtuu kahden nuoren väliselle yhteydelle, kun keskustelusi keskiöön nousee sen ehdoton lasipinta? "Kun näytät paljosti kuvaa vierustoverille, kohtaavatko teidän katseenne vai tuijotatteko molemmat tuota samaa laitetta?" kysyn taas kohteliaasti. Oletko onnellinen tänään? Olisitko onnellisempi, jos tuossa elokuvassa olisikin puhelimien sijasta laituri? "No, laiturilta on ainakin helpompi pudota takaisin todellisuuteesi – tai siis järveen, jos se virran mukana seilaaminen alkaa syödä!" Pinnan alla on pari tolppaa ja ohjelma lähes puolillaan.
"Minusta tuntuu, että monella muullakin tavalla kerätään tätä tietoa. Mä ostin digiboksin tuolta vähän aikaa sitten, ja ikinä aikaisemmin, ennen kuin minä ostatin digiboksin, minulle ei ole kukaan soittanut puhelimitse ja tarjonnut kanavapaketteja! Mää olen jo kytkenyt sen, niin ilmeisesti joku on tiennyt siitä heti. Ahaa, Vesterinen on nyt kaapelidigiverkossa ja digi digi digi, soitetaanpa sille!" Kivelä kertoo: "Siis tuohan tuntuu siltä, että joku istuu siinä sun näytön takana ja soittaa saman tien: 'Katot nelosta, miltä näyttää?' Nyt." Kuin tätä päivää!
Käteiskapinaasi vailla karttaa…
Nykyaika ilman nykyaikaa on niin alaston toki, että joutuu kirjaimellisesti naputtelemaan linkkejä merkki merkiltä kannettavalla, jotta pääsisin trendissä perille? Siinä missä maailma klikkaa ja nauttiikin, minä kopioin URL-osoitteita vallan manuaalisesti! Se on hidasta, se on kankeaa ja se tekee monissa ulkopuolisia – mutta se on vain hinta, jonka maksan siitä, ettei minulla ole enää kolmatta kättäkään tai sivuutettuja kuviani esityksiään esittävistä lokeista. Tuskin ympäristöstä löydy edes erimielisyyttä, kun se elämäsi on muuttunut roolipeliksi.
Yksi työpäivä seuraa toista. Yksi hifistelytuote seurailee toista? Yksi uusi elämänvaihe on yksi jakso lempisarjassa, joka ei johda mihinkään muuhun kuin entistä lähemmäksi elämäni päätepysäkkiä. Anteeksi. En minä voi olla miettimättä tässäkään elämämme rajallisuutta tai edes sitä, että pankkikortti käy kaikkialle muualle paitsi tänne. Kun nyt juhannuksen kävely kohtaa lihassairauteni, jalkamies pahoittelee välissä? Yritän kävellä, Kuhmalahdesta. Onhan kyläkauppa, johon mikään kortti ei käy, kaiken sen paskan arvoista ja jopa käteiskapinaa?
Joku on laittanut sähköpostia: "Miksi et vaivautunut toivottamaan yhtä hyvää juhannusta meille?" Olenko tehnyt näin vielä blogin alkuvaiheesta, mutta totesin aika nopeasti juttujen olleen sisällöttömiä ja poistin ne? Nykymuodossaan perunkirjoitus on siitä, että jos ei keksi mitään sanottavaa, älä kirjoita? En noudata tuota perinteistä normojen kieltä: "Pitääpä taas blogata koko kokossa, koska niin kuuluu tehdä." – ettei vaan kukaan pahoittaisi mieltään tai pitäisi ihmistä liian erilaisena. Hyvä siitä polussa tulee, diagnoosi onkin jo lähes matkalla.
Itse asiassa koko juhannus meni kotosalla, edes kerran vuodesta kaupunkiseutu hiljenee. Toisaalta tosi hiljaista on myös Hippeläisten kyläkaupassa, mutta ensin pitäisi kävellä täältä Koiviston Autosta kymmenen kilometriä metsään, eihän sitä Paunua taida enää Kuhmoisiin asti kulkea. Alle 300 asukkaan Pälkäneen kylällä saa astua aikaasi ennen televisiomainoksia, taustamusiikkia voitolla, suurketjujesi kasvottomuutta. Yksi kassa, hidas palvelu ja tuhansia artikkeleita, mutta tärkeä lukee ovella: "Meillä ei käy korttimaksu." Mitä se Cittari hoitaa?
Kommentit