Olenko työtön? Suomalaisten ja isäni sanastossa se tarkoittaa, että olen elätti, lusmuilija, sosiaalipummi, arkiloinen ja velttoilija. Sohvaperuna, joka on käynyt työvieraaksi. Kun nämä leimat jätetään raiteille, juna vie kohti Parkanoa, jossa mikään näistä sanoista ei paina mitään. Kuka minä oikeastaan olen? Kaiken lisäksi vaarihahmo on pettänyt taas. Hänen piti mennä kanssani Parkanoon noin valovuosien ajan autolla, mutta kysyttäessä uudelleen hän paljasti murheensa. Ruosteinen paska hajosi Ruovedelle, ja nykyinen asuntoauto on aivan liian kallis tiellä pidettäväksi. En siltikään valita ne rahat kourassa.
Odotukset ovat korkealla, mutta Uudenasemantien kyltti kertoi kaiken. VR-juna jättää keskelle ei mitään. Miksi vaari ei ole kertonut tästä mitään? Noin 16 kilometriä Kihniöön ja näköjään vain seitsemän sinne Parkanoon. On pakko kävellä, vaikka lihassairauden kanssa se ei tulekaan olemaan helppoa. Junassa oli muuten aikaa tutustua Kihniöön. Kunnan sivuilla sanottiin näin: "Etsitkö elämääsi väljyyttä? Haluatko eroon ruuhkista ja stressaavasta elämästä? Tule Kihniöön!" Eihän siinä tarvinnut pitkään miettiä, kyllä sitä voisi jo pikku hiljaa muuttaa pois. Miksi? Isän olisi vaikeampi huutaa sossupummi 99 kilometrin päähän.
Kasvuseudulla on omaan makuun liikaa hälyä. Espresso House on hyvin vilkas ja kallis kahvila. Toki kerron siitäkin, että ne kivijalkakaupat ovat liian ruuhkaisia autistiseen makuun. Löydetään kaikkeen tähän joku ratkaisu. Jos hyvin käy, saat nautiskella herkullisista piirakoistakin ja limonadista – minun kanssani tai ilman. Kaikki käy. Elämässä ei oikeastaan tapahdu juuri mitään. Herään uudehkon päivän valjetessa ja menen lopulta nukkumaan, kun tulee pimeää. Joskus käyn pienellä kävelyllä metsässä, upoyksin. Nämä ajatukset iskevät päähän eräässä paikallisessa kahvilassa. Taputan lopuksi itseäni olalle, kiitos kaunis.
Otetaan vielä viimeiset kuvat sekä ajatukset talteen ja lähdetään ennen pimeän tuloa takaisin kaupungin rautatieasemalle. Se vaarihahmo ei muuten tiennyt sitä, mikä on Parkanon kaupungin slogan. Hänelle koko paikkakunta on niin tärkeä, mutta tarkkaa syytä yhteenkuuluvuuteen saan vielä kaivaa. Kerroin nopeasti, että iskulause muodostuu kahdesta sanasta ja ne ovat "Pysäyttävä Parkano". Parkano pysäyttää, kun joutuu jälleen kerran miettimään tosi isosti, miten pääsee suoriutumaan toisesta seitsemästä kilometristä näillä aika lihassairailla jaloilla. Me kaikki olemme pummeja. Palkka on vain surkeasti esitetty sosiaalituki.
Vaarihahmo petti lupauksensa!
Olen ehkä riippuvainen tuista, mutta sinä olet riippuvainen palkastasi. Kuuletko isä, me kaikki imemme jonkun tissiä? Olen asunut ilman suuria ihmiskontakteja jo viisi vuotta. Täällä olen vain minä ja joukko lintuja. Asun vanhassa rivitalossa puiden ympäröimänä. Vieraita kohtaan tuskin koskaan, ehkä kerran tai kaksi vuodessa. On hyvin mahdollista, etten sano edes pientä "hei" yhdellekään ihmiselle viikkoon. Minusta on tullut todella hiljainen, ja olen vastikään lopettanut musiikin kuuntelemisen kaiuttimista, koska ne kuulokkeiden ulkopuolelta tulevat äänet tuntuvat aivan liian kovilta. En koe sen sopivan ympäröivään todellisuuteen.
Teen enää välttämättömiä kotitöitä, mutta ilman turhaa kiirettä. Asiat tulevat hoidetuiksi, ja rutiini riittää minulle täysin. Aluksi haaveilin myös siitä, että saisin kasvatettua puutarhassa lähiruokaa itselleni, mutta minulla ei ole rahulia siihen. Ehkä sinulla on paremmat mahdollisuudet toteuttaa sellainen haave? Omaa tupaa, jota voisin ylläpitää metsän syrjäisillä raunioilla, olisi ehkä mahdollisuuteni taltuttaa iso anhedonia. Täytyy miettiä, mutta ehkä vastaavaa löytyy Parkanostakin. Vaarihahmo on luvannut viedä perille, mutta hänen ruosteinen autonsa sanoi viime vuonna sopimuksensa irti. Tämän jälkeen hän osti sen asuntoauton.
"Ei siitä tule tässä maassa enää mitään, kun ruostunut paska laukesi Ruovedelle ja se vuosia vanha asuntoauto rokottaa käyttömaksuilla noin 1 200 euroa vuodessa. Tässähän sitä eletään kuin nälkävuotta, vaikka S-tilillä on rahaa ja pörssissä satoja Teliankin osakkeita – ja silti pitää laskea jokainen sentti, etteivät arjen perkeleet vie kaikkea!" eläkeläinen totesi. No, auto on nyt hänellä seisokissa, koska sillä ei ole mukamas varaa ajella. Vaarihahmo vie autonsa luo ja kysyy tosi selkeästi yhden jutun jo ennen matkaa: "Olikohan tämä sittenkään hyvä ostos?" Hän nukkui yhtenä yönä kaiketi taloyhtiön parkkipaikalla siinä sisällä.
Ymmärrät varmaan, että kun asuntoauto on seisokissa liian kalliiden käyttömaksujen takia, Parkanoon tekee mieli yhä. Hetken hiljaisuutenne jälkeen totean kylmän viileästi ja sopivan tarkasti. Sanotaan, että hän ilahtui sanavalinnoistani. Kuulehan, asiallisesti ja monotonisella äänellä: "Jos autosi vie yöunet, onko se enää sen arvoinen?" Kaverini hiljeni hetkeksi ja jatkoi tunnepurkauksiaan. "Kotona vähän huolettaa, kun auto seisoo päivät pitkät näin lähellä keskustaa." Niin, se on kuin kutsu sisään. Myöhemmin hän jatkaa: "Aika karua oli maata sisätilan sängyllä, kun varkaat mietiskelivät ääneen, mitä asuntoautosta voisi varastaa."
Niin se. Parkano sai jäädä vielä odottelemaan, sillä tämä karavaani ei liikkuisi senttiäkään ilman sitä kolmen päivän valitusmaratonia ja viidettä kriisipalaveria. Hyvästelin ukkelin betonilähiön suurelle parkkipaikalle vahtimaan asuntoautoaan ja kuvittelemaan, kuinka pitkäkyntiset jakoivat tuloksen osiin illan pimeydessä. Itse palasin Länsilinjalla kotiin, missä elämä rullasi entiseen tapaan: loputtomat unelmani toteutuvat aikanaan, eikä tarvitse kuin istua alas ja antaa sen maailman pyöriä – mieluiten mahdollisimman kaukana omasta autosta, sairastuttavista veloista sekä parkkipaikasta. Vapaus alkaa siitä, kun et omista mitään hinattavaa.
Pikakassalla saan kuulla jotain, mitä en koskaan uskonut kuulevani: "Sinulla on harakoita pihalla ja puitakin ympärillä. Sinulla on se aurinko, Parkano ja kuu. Elät niin kuin ihmisten oli tarkoitus elää ennen kuin loimme ympärillemme paljon melua ja ohitustien sekasortoa. Ajattelen, että useimmat ihmiset eivät kykene elämään hiljaisuudessa." Ostan välissä tarjoushintaiset liput Parkanoon VR:n verkkokaupasta ja jatkan: "Ehkä meluisa ympäristö on tehty juuri sitä varten. Monet pelkäävät omia ajatuksiaan." Hiljaisuudessa ei pysty vaihtamaan kanavaa silloin, kun oma mieli alkaa puhua. Mihin VR meidät tällä kertaa tuo, jaa?
Syksyllä samoilu ilman karttaa
Moni etsii oppaita tai kysyy neuvoja puhelimellaan. En toimi enää niin. Kun kesäkuun 6. päivänä vuonna 2026 aloittelin älypuhelimesta, luovuin samalla monista mukavuuksista. Sen puun takaa tuli ajatus siitä, että IC-juna 43 jätti työttömän keskelle metsää. Ei mitään uutista siitä, missä helvetissä me ollaan. Ei karttaa, ei uutta älypuhelinta, ei internetiä, ja ensimmäinen virhe Parkanossa on 7 kilometriä uuden tiestön reunassa. Elämä on kyllä melkoisen omatoimista, mutta ei sentään yksinäistä. Puhelimeni ei juuri tee mitään, sillä kukaan ei soita eikä lähetä viestejä. Ei ole enää ketään, jolle soittaa tai viestitellä ja astiasto on hyvä niin.
Nykyajan puhelimeni on lähinnä todella hintava lelu siltä varalta, että joskus sattuu tarvitsemaan sitä. Jaa, aamukahdeksan kiireestä muistui Parkanon erämaissa eräs tilanne Pirkkalassa asuvasta pienestä perheestä. Joku astui ovesta, laittoi vauvan vaunuun ja lähti tyypilliselle aamun kävelylle. Oli aika vilkas aamu, ihmisiä juoksi velvoitteiden parissa ja autoja kääntyi milloin mihinkin, mutta menevä äiti houkutteli katsomaan tarkemmin… En vieläkään kykene ymmärtämään sitä, mihin älypuhelinta tarvitaan silloin, kun työnnetään lastenvaunuja lenkillä? Menkää parisuhteeseen puhelimien kanssa tai opetelkaa kävelemään.
Aika hyvin elettyä aikaa siihen nähden, että vain olen. Kengät antavat periksi asfaltin yllä tasaisella sykkeellä. Kun mikään ei ole takataskuissa värisevää, ilmoituksilla pommitettua lasia, arki palautuu siihen mitä se on aina ollut: reissuja, puuta ja omaa hengitystä. Meidän askeleet vievät eteenpäin ilman, että mikään brändi tietää missä mennään tai koska saavutaan perille… Päätöksiä siitä, mihin kyläkauppaan menet tai missä kahvilassa roikut, tehdään vasta perillä ollessa ja ilman minkäänlaista ulkopuolista mainosvaikuttamista. iPad on mukana, mikä selviää lopulta sinullekin valokuvista. Housut vähän paskaisia, mutta mies hymyilee.
Olen todella pahoillani, mutta ilman tanssimusiikkia ajatus herää eloon. Se länsimainen kulttuuri on hyvin monella tapaa todella myrkyllinen. Pinnallisuus, kulutushysteria, narsismi ja loputon voiton tavoittelu ovat vain muutamia sen piirteitä. Lapsille opetetaan kohta, että meidän pitäisi jatkuvasti hankkia lisää neliöitä jouluun, saavuttaa enemmän, näyttää paremmilta ja olla muiden silmissä jotakin erityistä. Eli arvokkuus tuntuu määräytyvän sen perusteella, mitä hän omistaa, miltä hän näyttää ja kuinka hyvin hän sopii ympäristönsä odotuksiin. Isän kanssa välit ovat niin kireät, että olen vetämässä ne lähes poikki. Ei jaksa kuunnella.
Nyt pitäisi kääntyä vasemmalle, Parkano: 3 kilometriä. Mikä onkaan ajatus? Edellä mainitut piirteet ovat niin myrkyllisiä, että voin viimeiseksi hyväksyä sen, että ihmisistä irrottautuminen, normeista poikkeaminen sekä yksinäisyys ovat terveempi elämäntapa. Meillä yksinäisillä on hyvä supervoima, jota useimmilla ei ole! Vaikeinta on tulla toimeen ilman sosiaalisia paheita, mutta se kuuluu matkaan. Opettelen ymmärtämään, mistä nihilismissä on kyse, negatiivista psykoanalyysiä, omien sivujen kohtaamista ja sitä, etten pyydä taivaallista isukkia korjaamaan kaikkea puolestani. Olen väkevä sosiaalipummi, mutta selviän tästä kaikesta.
Saavumme pikku hiljaa Parkanon kaupunkiin. Näen ensi alkuun viritetyn kosken ja pistäydyn lepäämään kaupungin riipputuoliin. Paas lentäen ajatuksia si, mutta onko kuulijoita? Lapsuudessa aika moni meistä esitti kysymyksiä ja oli utelias. Mihin tällainen pohdiskelu, filosofian rinki ja yleinen kiinnostus kaikkeen on yhtäkkiä kadonnut? Kuinka moni kokee tämän koko todellisuuden olevan jonkinlainen peli? Simulaatioteoria. Kaikki siihen liittyvä… Onko tällä kaikella mitään muuta tarkoitusta sen lisäksi, että teeskentelee pärjäävänsä, kunnes todella pärjää, oppii rakastamaan itseään eikä välitä maailman juoksevista asioista liikaa?
Tässä paikassa olet kuin paroni
Kauhavalla piti käydä teellä, mutta ainoa löytämäni kahvila oli lomalla. On hienoa, että yrittäjät pääsevät lomalle. Lomalla löytää hyviä tapoja ja seikkailijana uusia kahviloita. Kun riipputuoli jää taakse, eteen vaeltaa valtava mäki. Lihaksiin alkaa sattua taas, mutta pääni ei lepää koskaan. Lopettakaa se iänikuinen valitus siitä, että nämä blogitekstit ovat liian korkeita. Ajatusten virta on loputon, ja se vaikeuttaa muuten päivittäistä nukahtamista. Psykologin ja masennushoitajan mielestä tähän ei ole lääkettä. "Kun nukkuva kerran herää todellisuuteen, häntä ei saa enää takaisin uneen!" masennushoitaja sanoi. Mitä masennusta tämä on?
Joka puolella on lähikauppaa. Joka puolella pyydetään kuluttamaan. Menen ST1-asemalle, joka sijaitsee muuten ihan Keskuskadulla, mutta lähden sieltä yhtä nopeasti ja poiskin. Kahvia kakkupalalla on isossa tarjouksessa vitosella, mutta etujen lunastamiseen tarvitaan applikaatio. Erakko huokaisee kassalle ja kääntää selkänsä. Miksi ajatellaan, että jokaisella on älypuhelin? Omassa näppäinpuhelimessani ei taida jonkun Googlen tai Applen sovelluskauppaa olla, ja olen sitä jo monta tuntia etsinyt? Näin riippuvaisia me lopulta olemme, irtautuminen tästä digistä vie aikaa. Onneksi aloitin ajoissa. Varo, ettei kämmen mene taskuun!
Menen toiselle puolelle tietä ja löydän Viitalan Kotileipomon. Mieleen tulee kasvuseudun hieno Espresso House, jossa eräs Tino työskentelee baristana sekä päällikkönä Tampereen kaupungin sekamelskassa… Enhän minä paikkaa sinänsä vastusta, mutta pitihän siinä hänelle sanoa pienen tilaisuuden tullen: "Minä en ikinä noin kalliissa paikassa kävisi. Limonadi 4,20 euroa, halvin purtavani viisi euroa ja niin edelleen…" Tino katsoi minua yllättynein silmin ja vastasi: "Minäkin kauhistelen hintoja joka työvuorossa. Ero on vain siinä, että sinä lähdet pois ja minäpä jään tänne maksamaan vuokraa." Tämän takia minusta ei pidetä, selvä on.
Espresso House oli täynnä ääniä ja liikettä, mutta minä kaipaan tilaa ajatella. Parkanossa sitä saattaa vielä löytyä. Moikka moi, Tino. Tätäkin on tutkittu Aalto-yliopistossa. Vihdoin, mutta uusi tilanne ei ole nyt, ei nimittäin ole ollut kavereita vuosikymmeneen. On tietysti ollut kuivahkoja suhteitani, kunnes jouduin pistämään poikki, esimerkiksi Christianin kanssa. Tajusin siitä, että ystävyyttä pidetään vain suoritteena ja lopulta transaktiona. Senni Taavitsainen päätyi hyvän tutkimuksen mukaan samaan. Kuluttaminen on syvästi juurtunut ystävyyden peruspilareihin, joita ovat vapaaehtoisuus, luottamus, uskollisuus ja solidaarisuus.
Parkanossa ei ole kahvilassa ruuhkaa. Kysy ensimmäisenä käykö tänne käteinen. Se pitää kysyä aina ensin, koska muuten olisi aika noloa se tilanne, jossa ei pystykään maksamaan. Jos mietitään samaa asiaa, niin voin kertoa suuren helpotuksen, jonka mukaan Viitalan Kotileipomo hyväksyy Parkanossa käteistä. Se limsapullo maksoi 3,40 euroa, eilisen tuotteista sai 30 prosenttia alennusta ja yksi korvapuusti maksoi 1,70 euroa. Koko elämykseen meni 7,83 euroa: enkä sanoisi kalliiksi, kunhan ei mene överiksi. Tilassa on WC ja täällä saat nautiskella kuin paroni. Jätä tylsät työt pomollesi, ota palkaton vapaapäivä ja nauti Parkanosta.
Pitää tutustua tähän isoon tutkimukseen. Palaan astiaan myöhemmin. Tunteeko kukaan muu tällaista rohkeaa etäisyyttä itsensä, perheensä ja ystäviensä välillä, joka johtuu erilaisista kulutustottumuksista? Kaikki ovat olleet pakkomielteisiä kuluttajia. Jotkut ovat pahempia kuin toiset… On niitä Amazonin orjia, joille toimitetaan loputtomia Postin paketteja joka ikinen päivä. Mutta myös sellaisia ihmisiä, jotka hankkivat jatkuvasti kaikenlaisia tuotteita, jotka vähänkään liittyvät heidän kiinnostuksen kohteisiinsa. Aika kurjaa? Todella turhauttavaa, koska en haluaisi olla se tyyppi, joka jatkuvasti arvostelee muiden elämäntapaa. Herätkää edes.
Pysäyttävä Parkano maisemilla
Meidän on käytännössä lähes mahdotonta vain seurata sivusta ja olla ajattelematta suurta, kun monet ystävämme antautuvat kulutuskulttuurin vietäviksi. Siksi minulla ei ole ystäviä. Minulla on Parkano. Kyllä vain. Taistelen masennuksen kanssa, ja minua alkaa masentaa yksi ajatuskin siitä, että ihmiset oikeasti uskovat tuollaisen roinan tekevän heidän elämästään ehkä täydempää. Tai että he käyttävät niin paljon arvokasta työaikaa tavaran haalimiseen sen sijaan, että eläisivät elämäänsä ja kokisivat tyytyväisyyttä itkuihin asti. Helvetti, jättäkää vaikka Parkanoon. Erittäin vähäiset ihmiskontaktit, ei kaupallisuutta ja vehreyden matto.
Kansantarina sanoo, että Parkano on saanut nimensä kivalla tavalla. Nimi annettiin parkatun männyn mukaan, jota erämiehet pitivät selkeästi kohtaamispaikkanaan. Nykyään kaupungin kuvaa hallitsee se eloisa viherkäytävä, puiden taakse piiloutuvat kodin rakennukset ja teräksinen vesitorni, joka on maalattu männyn väreihin. Paikkaa ei todellakaan ilahduta ajatus kaatopaikasta, joka olisi täynnä muovikrääsää ja muita tuotteita, joista ihmiset joskus olivat innoissaan, joihin he käyttivät kovalla työllä ansaitsemiaan rahoja ja jotka vielä on heitetty syrjään ja unohdettu. Puhumattakaan niistä riistetyistä työntekijöistä Kiinassa.
Parkanossa ei konsumerismi juurikaan huuda. Täällä ei ole Partolan kaltaisia ostohelvettejä, asfaltin lisäksi on paljon peltoja ja suuria soita, maisema on luonnostaan eläväisen hienostunut. Saa kuvitella, tämä elämäni paras lelu on elämä itsessään… Lapsuuden muovia ei minulla paljoa ollutkaan, mutta ajattelen aika usein kaikkia niitä. Palloja, joita minulla oli lapsena. Lelut ovat nykyään joko kirppiksellä, edesmenneen mummon homeisen mökin tiskipöydällä tai lojumassa kaatopaikalla. Tänä vuonna diagnosoitiin kliininen masennus, ja olenhan kärsinyt siitä jo pienestä lapsesta asti. Näen kenties silmälasieni läpi vähän liikaa.
On aika suunnitella erakon paluuta, juna on Pendolino+, 56. En tiedä, miksi tieto ylipäätään leimataan minun sairaudeksi. Ikään kuin tietoisuus olisi jotain, mikä pitäisi parantaa. Ei se sitä ole. Päinvastoin, yksinolo onkin kautta aikojen ollut keskeinen tie kehittää sisäistä vuoropuhelua ja keskustelua vaikkapa korkeimman kanssa. Mutta kyse ei ole vain siitä. Yksinolo ulottuu paljon syvemmälle. Hiljaisuudessa ja mietiskelyssä voin kehittää sellaisia taitojasi, joita jatkuvan kakofonian ja häiriötekijöiden keskellä ei olisi mahdollista saavuttaa. Asioihin pitäisi saada hieman sitä perspektiiviä, ja se perspektiivi löytyy muuten täältä Parkanosta taas.
En voinut vastustaa kosken maisemaa. Istahdin siihen riipputuoliin ja kuuntelin iPadillani taatusti yhden biisin. Hypnotic Phase - Just A Dream (Radio Edit) alkoi kai hivellä korviani. "Just a dream. What if this all is just a dream and we are just waiting in line to wake up?" Elokuvaa olen pohtinut erittäin hypnoottisella tavalla. Älkää enää kysykö, miksi olen masentunut! Silloin joskus, kun hardstyle-biisi tuli vastaan 9.9.2024, on ollut sammumaton jano filosofiaa kohti. Kävelen aikaa ja annan olon pimentyä. Loppuosuus tarkoittaa kolmea kilometriä pilkkopimeässä. On heijastimia ja on taskulamppuja. Moniko teistä pystyy oikeasti siihen?
Ei ole älypuhelinta, ei ole musiikkia, ei ole karttoja. On vain viisaampi taskulamppu, pimeys, lukematon ajatus, satunnaisia ohi ajavia autoja ja riipivä hiljaisuus. Kerran jouduin vaihtamaan uudet paristot syvyyksiin. En tarkoita itseäni, vaan tätä taskulamppua. Parkano ei toki nähdäkseni vienyt energiaa, se antoi sitä lisää… Parkanossa löytyypi pinta-alaa asukasta kohden noin 57 kertaa enemmän kuin Tampereella: siis siinä missä Parkanossa jokaiselle asukkaalle riittää 149 264 neliömetriä, Tampereella vastaava luku on vain 2 623 neliömetriä. Parkanossa asuu 6 000 ihmistä ja yhtenä päivänä minäkin voisin kuulua tähän kulttiin.
Mene saunaan, pilkkopimeässä
Ei mikään ihme, jos Parkanon hiljaisuus ja väljyys tuntuvat aivan toiselta maailmalta kuin Tampereen kaupungin akkuja väsyttävä työmaa enää pirkkalalaisia kohti. Erakkous ja yksinolo tukianne nostavana työttömänä – vaikkakin hiukan huonokuntoisena nykyään – on opettanut minulle enemmän kuin yksikään työ tässä maassa. Tämä elämä pelkistyy aivan välttämättömimpiin asioihin: kuivaan paikkaan, jossa olla, riittävään ruokaan, jotta käsieni vapina lakkaa, turvallisuudesta huolehtimiseen ja satunnaisiin inhimillisiin kohtaamisiin. Elin jo vuosia kuudella eurolla päivässä. Joskus jopa vähemmällä. Silti tärkeintä ei ole se sähköauto.
Isän mukaan kaikilla on oikeuksia ja sitä myöten myös velvollisuuksia. Faija on sitä mieltä, että elämäni on pelkkää työtä. Laiskottelu, sohvasta makaaminen ja metsissä käyminen saa riittää. Pikkuveljeni on joskus saunomisen vanhemmilla unohtanutkin tämän takia jo, minun lähtöni on seuraavaksi. En vittu jaksa. Viimeksi isä kuulusteli minua: mikä siinä työllistymisessä on niin vaikeaa? Vastaukseksi ei anneta terveydentilaa. Hän menee itse töihin, vaikka polvi on paskana, ja vaatii sitä samaa. "Mahtaako olla kallis sauna, jos kilautat sen taloyhtiöltäsi?" isukki kysyi. Lähes ilmainen siihen nähden, ettei tarvitse raportoida yhtään mitään.
Tulen niin iloisena Parkanosta, ja koko tunnelman faija onnistuu heti pilaamaan. Siskoni kyseli, miten siinä elämässä menee. Kerroin vaikka käyneeni sitä edellisenä päivänä Parkanossa. En voinut siinä edes loppuun asti mennä, kun työnarkomaanille tuli mieleen kertoa entisestä työnantajastaan Parkanossa. Isä on aina paras kaikessa, hän paiskii töitä vaikkapa kolme päivää samoilla silmillä ja pakko on tämäkin heille kertoa, ihan vitun kova työmies. Älkää muuttako Suomeen! Täällä on helvetin katkeria suomalaisia siitä, että joku nostaa tältä valtiolta 857,51 euroa kuukaudessa samalla, kun se Orpo lähettää tsiljoonia sotaan.
Mene sitten isän kanssa saunaan. Sama levy pyörii saunasta toiseen. "Venäjälle pitäisi tehdä aivan sama asia kuin natsi-Saksalle…", "Eivätkö ne tyhmät venäläiset tajua vaatia sodan lopettamista…", "Sinunkin on haettava koulutukseen, jos ei töitä ole…", "Satelliitit ja tietokoneet pitäisi kaikki ampua…" ja mitä muuta mukavaa. Vastaukseksi mies ei osta neurologin tutkimusta, lääkärien lausuntoa tai puhdasta järkeä. Lopuksi, toki vasta parin olusen jälkeen, hän sanoo: "Ei sinun kannata enää takapihalleni tulla." Jaa, pitääkö olla töissä sitä varten? Sauno lauteille sitten isä, ja montako kertaa sanoin Parkanossa? Joku voisi laskea.
Kommentit