Yli kaksi vuotta ilman elokuvia, mutta tässä lähdetään linja-autolla valkokankaalle. Lopetin elokuvien katselemisen toukokuusta 2023, mutta televisiosarjoissa luovutin tätäkin aiemmin kai toukokuussa 2016. Vapaa-ajalla pyöräilen, kuuntelen tanssimusiikkia ja fiilistelen rakkainta maailmaa tämän blogikirjoituksesi vuoksi. Elokuvat ovat nykyään kaikki lähes kolmituntisia, ei tuollaista aikaa edes jaksa näille pyhittää. En jaksa keskittyä, joten se viisiminuuttinen biisi tuntuu paremmalta – sen aikana saa olla muutakin, tanssin vaikka.
Ensinnäkin elokuviin meneminen kaupunkiin saa tarkoittaa aikataulujen noudattamista. Rainaan täytyy lähteä ajoissa, mikä linja-autoja käyttävälle voi tarkoittaa sinne Tampereelle lähtemisiä jo kaksi tuntia ennen harkittua elokuvaesitystä. Oma bussimatka kestää pitkään, vähintään 40 minuuttia. Ennen kuin pääset itse teatteriisi, rahaa voi palaa ravintolassa. Sen jälkeen sopimusfeissari kuluttaisi aikaasi kysyen minkälainen sähkösopimus sinulta sattuisi löytymään. Jos hyvin käy, parin metrin päässä onkii Aamulehden ja liittymäsopimuksen.
Käyn niin harvoin elokuvissa, että uudistunut käytäntö yllätti. Finnkinoon et saisi tuoda omia eväitä, koska alakerran putiikissa kaikki on vieläkin kalliimpaa kuin Lidlissä. Kysyinkin lipuntarkastajalta minkälaisen budjetin sitä täällä tarvitsisi, että näihin hintoihin olisi varaa. Kerroin myös, että leffat aiheuttavat roskaruokailua, eikä mitään kovin terveellistä löytynyt sieltä Lidlistäkään. Sanoin äkkiä, että ensi kerralla otan salaatin mukaan, jos sellaista kertaa tässä vielä nähdään. Kovin eriskummallista, mutta tähän pyritään. Joku tässäkin hyötyy.
Yllätyin positiivisesti, etten nukahtanut kesken leffan niin kuin aiemmalla kerralla. Ehkä katsomani elokuva ei ollutkaan niin tylsä. Loppua kohti sitä loppua kuitenkin siitä haikailin. Rainan ollessa vasta lopputeksteissä, juoksentelin äkkiä seuraavaan Länsilinjaan ja jäin pois Suupantorilla. Ehdin tässä innostua Vähäjärven metsäpoluista ja huomasin eriskummallista aktivismia. Nyt tuntuu, että en olekaan ainoa aktivisti Pirkkalassa. Monet muutkin asukkaat peräänkuuluttavat vehreyttä ja oikeaa kasvua lähimetsistään käsin – omalla aktivismilla.
Miksi lähdet valkokankaalle taukojen jälkeen? Kerron
Joskus neljä tai kahdeksan vuotta sitten olisin kääntynyt elokuvien puoleen aina, kun oli hieman ylimääräistä aikaa tai tekemisen puutetta. Tänään tekemisten meiningissä on tasan jotain ihan muuta kuin loputtomia elokuvia sarjoineen. Joku voi ehkä kiinnostua siitä, miksi sitten lähden elokuviin yli kahden vuoden tauon jälkeen? Noukin yksinkertaisesti leffalipun lahjaksi, enkä kehdannut kieltäytyä siitä. Lipun alkuperäinen omistaja oli estynyt tulemasta leffateatteriin. Koska voimassaoloaika uhkasi päättyä kai viikon kuluessa, sain pitää sen.
Elokuvien ilta ei kiinnosta enää, mutta vaihtelu virkistää. En myöskään halunnut tuottaa lahjanantajalle pettymystä, ja lähdin elokuviin kovin puoliväkisin. Voin sanoa, että elokuvan valitsin alle puolessa minuutissa odottaen siitäkin "kärsimystä" pitkään. Alle kolmen tunnin elokuvaa oli Finnkinon valikoimasta vaikeata löytää. Löysin jotakin nimeltä "28 Years Later", ja kellotin siihen kaksi tuntia elämästäsi. Toiset kaksi tuntia kuluivat bussimatkoihini. Tämä on tärkein syy, miksi en välitä uimahalleista tai elokuvateattereista. Ne varastavat aikaa.
Lisäksi elokuvateattereihin kokoontuu vain ihmisjoukkoja, enkä erakkona tahdo välittää ihmispaljoudesta. Minua ei myöskään nyt puhuttele se, että elokuvien katselemisesta tulisi yhteiskunnassa suorastaan pakonomaista ja oikein. Olenko jotenkin väärä kansalainen, kun en näistä elokuvista nyt innostu? Kun lopetin elokuvista nauttimisen yli kaksi vuotta sitten, painajaisten määrä laski 99 prosenttia. Elämänlaatuni parani sekin merkittävästi, ja kunhan lopetat minun tavoin elokuvien katsomisen, päädyt samaan. En halua edes kotoa lähteä.
 |
| Autoton leffateatteriin uudella sähköbussilla |
Sain illallisen syötyä, mutta elokuviin lähteminen ei vain napannut. Tuntui, että minussa olisi jokin masennuksen siemen, joka sanoi näin aiempaa lujempaa, ettei elokuviin niin vain lähdetä. Ehkä on erittäin uskottavaa se, etten oikeasti pidä elokuvista. Ongin silti leffaliput, koska en halunnut tuottaa pettymyksiä muille. Se on kuin tilanne, jossa ei haluta kieltäytyä kohteliaasti, vaikka ei oikeasti huvita. Katsoin sitä kelloa puoliväkisin ja raahauduin mökiltä linja-autolle yhtä innokkaasti kuin vapaa lokki. Sähköbussi odotti, ei kuin menoksi siitä.
Elokuviin oli alle kaksi tuntia. Yllättävää oli se, ettei Hatanpään valtatiellä ollut ruuhkaa, mikä sujuvoitti matkaani ja vähensi hermojen kireydessä. Huomasin, etten ollut kuunnellut koko bussimatkalla yhtään mitään. Joskus tuntuu, että sen Spotify Premiumin voisin vaikka perua, kun ilmankin näyttäisi nykyään pärjäävän. Olenko kyllästynyt musiikkiin? Voiko olla, että kuuntelen sitä myös liikaa, minkä johdosta sitä ei enää jaksa kuunnella samaan malliin. Päädyin lopulta ihan keskustaan ja lähdin sähköbussista perinteisiä valkokankaita kohti.
Olisin voinut kuunnella kuulokkeilla, mutta muun liikenteen väistäminen oli helpompaa ilman. Ihmettelin myös, miten monella muulla arki rakentui kuulokkeitten parissa. Monesti kuunneltiin ääniä: äänikirjoja, podcasteja tai singlejä – uudelleen ja uudelleen. Tuntui, ettei nykyään osata olla vain ilman turhia häiriötekijöitä tai ulkoisia onnenlähteitä. Ilman mitään oli helppoa keskittyä hetkeen ja myös bloggaaminen on parantunut, kun ideoita tulee koko ajan pääkoppaan ilman musiikin häiritsemää ajatusvirtaa. Uskallatko kokeilla? Varmaan.
Edestä feissarit ja omat ajatukset, elokuvia kohti tästä
Linja-autossa oli hiljaista. Ikkunasta näkyi harmaita rakennuksia, joiden seinät tuntuivat yhtä väsyneiltä kuin minä. Istun takana, siinä penkissä nyt, jossa ei tarvitse kohdata ketään. Leffalippu tuntuu taskussa vieraalta, kuin muistutus siitä, että ei kannata sanoa ei. Ajattele, kuinka moni menee elokuviin odottaen elämyksiä, naurua ja jännitystä. Minä taas toivoisin, ettei kukaan huomaa, kuinka ulkopuoliseksi itseni tunnen. Kohta elokuviin. Tuijotan kelloa, mutta ajatuksiani harhailee kai muualla – siinä, miten helpottavaa olisi vain kävellä pois.
Mutta en kävele, en vielä. On kuin jokin osa minusta haluaisi testata, voinko vielä joskus nauttia siitä, mistä muut näyttävät siellä nauttivan. Ehkä se on toivoa, ehkä kohteliaisuutta. Tai ehkä pelkoni siitä, että jos en edes yritä, jään lopullisesti ulkopuolelle. Teatterin aulassa tuoksuu jo popcorn ja makea limu, mutta ne eivät herätä minussa mitään tunnetta. Tärkein asia on löytää perille huomaamatta, ettei kukaan ehtisi kysyä, missä kaverini on. Erakolla ei nimittäin ketään ole, eikä mistään kovaäänisistä elektronista tanssimusiikkiakaan kuulu.
Koskipuistossa tuulee kevyesti, ja puiden lehtiset havisevat kuin nekin yrittäisivät sanoa jotakin. Nautin penkiltä ja katselen koskeesi, joka virtaa rauhallisesti, toisin kuin ajatukseni. Elokuvaan on enää tunti, mutta tunnen vain kiirettä – en oikeastaan mitään muuta selkeää. Silloin hän ilmestyy kuin tyhjästä. Nuorin, innokas, ystävällisin feissari. Näkyyhän punainen paita ja kädessä kansio, joka näyttää siltä kuin se olisi täynnä syitä siihen, miksi lahjoittaisit lisää. Kieltäydy, mutta perustelujeni kera. Ei pysty, olen budjetoinut tähän jo 300 euroa.
 |
| Ennen elokuvailtaa tietovisailua feissareilta |
Sanonko jotakin epämääräistä, ehkä nyökkien, ehkä hymähtäen. Hän jatkaa sinnikkäästi, puhuu lapsista, hetken ilmastosta, oikeudenmukaisuudesta. Kaikki tärkeitä asioitasi, tiedän sen. Mutta juuri nyt ne tuntuvat kaukaisina – kuin nekin olisivat osa elokuvaa, jota en pysty katsoa. Ajattelet, että voisi ja lahjoitatkin. Ehkä se tekisi minusta paremman ihmisen, mikäli lahjoittaisin lisää. Mutta mieti samalla, miksi minun pitäisi lunastaa olemassaolon jatkuvilla myönnytyksillä. Etkö voisi vain olla, hetken aikaa, ilman että joku vaatisi sinulta jotakin?
Sanot lopulta: "Anteeksi, mutta elokuviin on kiire." Se ei ole totta, mutta usein se riittää. Hän hymyilee siltikin, kiittää, toivottaa hyvää päivää. Minä nousen, kävelen sieltä ja tunnen oloni yhtä aikaa helpottuneeksi sekä syylliseksi. Elokuvaan on vain 47 minuuttia. Näin minä olen taas matkalla johonkin, vaikka en ole varma miksi. Eikä mennä montaakaan kymmentä metriä, kun seuraava feissari kysyy, millaista nettiliittymää tai puheliittymää kotona on. Se, etten maksa kolmea kymppiä jostain liittymästä. Jatkan eteenpäin, taikasanana Prepaid.
Keskustorilla on jo enemmän ihmisiä. Askeleet kopisevat kivetyksellä, ja tunti on täynnä kiirettä, vaikka kellossasi on vasta iltapäivää. Kävelen hitaasti, kuin yrittäisin venyttää aikaa ennen elokuvaa. Silloin näet hänet – sähköfeissarin. Hän tulee modernin roll-upin vierestä, jossa lukee jotain vihreästä energiastani ja paremmista huomisista. Nainen hymyilee, astuu askeleen lähemmäs ja kysyy: "Hei, onko se sähkösopimus kunnossa?" Et tiedä, mitä vastata. Et ole ajatellut siitä. Ajattele miten vaikeaa on olla se, joka ei halua leffaan ja menee silti.
Omia eväitäsi et saa tuoda, terveellistä ruokakaupassa
Hän katsoo minuun, alkaa puhua hinnasta, vastuullisuudesta, siitä miten voisi vaikuttaa. Minä nyökkäilen, mutta ajatuksesi harhailevat. Mieti, kuinka moni teistä kulkee Tampereen kaupungilla valmiina sanomaan kyllä, vaikka sisimmässäni haluaisin vain olla rauhassa. Yksi sanoi, voisi etsiä kampanjaa. Sanon: "Et tänään." Kuulostaako pehmeältä, mutta lopulliselta. Jatkan taas matkaa ja mietin, kuinka pitkälle pääsen. Kuin kohtaus elokuvastani, jossa ei ole skriptiä – vain ihmisiä, jotka yrittävät tulla nähdyiksi. Näytökseen on siinä 32 minuuttia.
Alan epäillä, että tärkein kohtaus tapahtui jo – jossakin Koskipuiston penkeissä tai tässä torin laidalla, kun sanot jälleen kerran ei. Ruokakaupan ovet, ne avautuvat itsenäisesti, kuin kutsuen sisään johonkin toiseen maailmaan. Lidlissä on aina, viileää ja niin järjestelmällistä. Hyllyt ovat täynnä vaihtoehtoja, mutta mikään ei tunnu kovin hyvältä. Elokuva luo painetta, sillä se saa pyöriä hetkenä minä hyvänsä, sen kapulasi myötä 25 minuutin sisään. Ehkä filmi alkoi jo, mutta kiirettä et pitele, tämäkin reissu Tampereelle on kuin aidosta elokuvasta.
Kirkkaat valot palvelevat kuin ne yrittäisivät paljastaa jotain, mutta mitään ei näy. Hyllyt ovat täynnä valintoja, mutta ne tuntuivat enemmän kysymyksiltä kuin vastauksilta pulmiisi. Kävelen hitaasti, kuin etsien jotain, mitä en osaa nimetä. Ehkä se on tunne siitä, että haluat olla järkevä ja saada jotakin terveellisempää. Kello tikittää, mutta älä tunne kiirettä. Tiedän, että elokuvateatteri antaa sinulle vielä aikaa – mainoksia, trailereita, tiedotteita. Se on kuin maailma sanoisi: "Ei hätää, saat vielä hetken olla tässä." Sipsejä, karamellejakin, limsoja...
 |
| Omia eväitä ei saanut tuoda enää elokuviin |
Jos täällä olisi vartija, hän kiinnittäisi huomiota. En vain osaa päättää. Myyjiäkään ei näy, joilta olisin voinut kysellä suosituksia leffaevääksi. Etsin jotain sellaista, joka olisi enemmän lääkärien makuun. Jotain sellaista, joka olisi terveellisempää. Samaan aikaan elokuva painoi päälle, ja aika uhkasi loppua kesken. Olen vain niin väsynyt kaikkeen, enkä jaksa enää. Otan hyllyltä ne tyypilliset: lohtujäätelösi, maustetun kivennäisveden ja paketillisen kanelipullaa. Tiedetään, tässä ei ole kovin terveellistä, mutta mainoskatko alkoi jo. Mennään leffaani.
Poistuinko elokuvateatterin Lidliltä, enkä nähnyt ensimmäistäkään penkkiä. Vehreys oli kaukana Frenckellin alueella. Tätäkö tämä Tampereen kaupunki on? Sisäpihalla, kun menet oikeasta paikasta sisään, on ihan mukavia pöytäryhmiä, jos ei paisteessa istuminen haittaa. Siinä saa minkä tahansa jäätelön syödä äkkiä, ettei se sula ennen sitä suuta. Päädyn lopulta siihen, että Pirkkalaan muutto vuonna 2014 oli ihan veikeä askel, ja lopulta jokin elokuvakin kutsuu ennen ensimmäisiä trailereita tuon mainoskatkon jälkeen. Ole kerrankin ajoissa.
Voitan pienet huomautukset siinä, että elokuvateatteriin ei saa tuoda herkkuja muualta. Ne pitää hankkia jatkossa Finnkinon omasta myymälästä. Kerroin nähneeni hinnaston, eikä minulla ole siihen varaa. Viereisessä Lidlissäkin kaikki on aina halvempaa, ja silti kalliimpaa. Vain inflaatio on laulanut, toisaalta pääsin vitsailemaan tarkastajille, että ensi kerralla tulen jäävuorisalaatin kera – onpahan edes jotain terveellistä sieltä Lidlistäkin. Sitä et voi kieltää. Pitäisi olla pieni kohtuus siellä, minkälaisia sokeri- ja rasvapommeja ihmiselle myydään.
Leffailta vaihtuu kukkaruukkuun, Pirkkalan metsässä
Olen pahoillani, mutta taidan edustaa vitsiä elokuvieni arvioinnissa. Kuuletko, tästäkään elokuvasta, "28 vuotta myöhemmin" ei ole mitään sanottavaa. Se tuntui skriptiltä, ja siinäpä se. Leffassa oli tuotesijoittelua ja ehkä tietynlaista manipulaatiotakin, heti. Mielenkiintoisin osa oli vehreys, ja sitä oli niin paljon, mutta sitäkin tärkeämpää on keskittyä omaan leffaan. Ensimmäinen tunti meni hienosti, mutta toisella tunnilla aloin jo vilkuilla kelloa. En jaksaisi keskittyä elokuviin, mutta sitä blogitekstiä kirjoitan monta tuntia putkeen, ehkä vain 12.
Lopputekstit ovat niin kuin voitto. Siitä jatkuu oma tarinani. Seuraavaan bussiin on vain seitsemän minuuttia, mutta otan riskin ja juoksen sen kiinni. Länsilinjoissa liikutun paljosti musiikista, kun olet muutaman tunnin ajan malttanut pysyä erossa. Silloin musiikin virtaus menee suoraan tunteisiin, ja kohti seuraavaa taukoa. Näin sitä musiikkia ja muuta viihdettä pitääkin kuluttaa. Minusta tuntui, että vaikka elokuva itsessään ei olekaan tarjonnut eväitä, opin taas jotain uutta ja innostuin aiempaa enemmän tekemään blogissa omia elokuvia.
Päätin, että jään kai Suupantorilla ja jatkan siitä, mihin jäin. En vain tykkää normaaleista elokuvista. Ensinnäkin juonet ovat helposti arvattavaa, toisekseen paikat ovat monesti liian väkivaltaisia. Lisäksi odotan leffoilta yhteiskunnallista sanomaa, jota en vain missään löydä. Mikseivät elokuvat kyseenalaista inflaatiota, työelämää tai shoppailua? Mistä voi löytää sen yhden elokuvasi, jolla ei yritetä tehdä miljoonavoittoja? Myös editointi on näissä näyttävää. Voisin katsoa vain tavallisten kansalaisten elokuvia, pohtivia ja kyseenalaistavia sellaisia.
 |
| Pirkkalan aktivismi: kukkaruukku puunrungolla |
Suupantori itsessään ei ole kylälläsi kovin vehreä elokuva, mutta tule rohkeasti mukaan, näytän sinulle Vähäjärven ympäristön. On todella vehreätä: paljon nurmikkoa ja erikokoisia puita. Tästä metsäelämys vasta alkaa. Vaikka linjalla 12 pääsisi kai suoraan kotiovelle, joskus on sanoinkuvaamatonta jäädä pois kuntakeskuksista ja sukeltaa omiin ajatuksiini matkoista erakon kotiin. Silloin kuljet lähes koko matkat metsän takia. Tällä kertaa maisemiin mahtuu muutos, joku asettaa metsään kukkaruukun. Se on minun fetissejä hyvästä elokuvastasi.
En taida olla ainoa aktivisti täällä. Kyseiseltä polulta kaadettiin rivissä aika monta puuta. Tämä luontopolku on erittäin suosittu esimerkiksi juoksijoiden, pyöräilijöiden, kävelijöiden ja koiraa ulkoiluttavien keskuudessa. Joku on tajunnut sen, mitä minäkin: rivi puun runkoja ei ole sitä kasvua, jollaista täälläkin Pirkkalassa kovasti tavoitellaan. Näinpä uskalias asettaa yhteen perustaan kukkaruukun. Se muistuttaa minua ja meitä muita kasvusi potentiaalissa, jota jätätte mieluiten käyttämättä. Menevin kannanotto, samaa kukkaruukkua Kyöstille!
Lopetin, koska rainat veivät liikaa huomioitasi. Lopetin, vaikka en muutenkaan ole mies, joka jaksaa kokea kaksi tuntia tekemättä yhtään mitään. Ei elokuvissa sinänsä ollut missään vikaa, mutta voisit luvata, että kuolinvuoteellani en tule sanomaan: "Voi harmi, kunpa olisin katsonut enemmän elokuvia ja televisiota." Sen sijaan kirjoitutan mieluummin tästä blogiin, pesen pyykin, siivoan tai yritän auttaa meitä. Kun hutkin taaksepäin katsottuja elokuvia, en muista suurinta osaa siitä, mitä niissä sanottiin tai mitä tapahtui – siellä on ajanhukkaa.
Yhteenveto: raina jatkuu, maanantaina Mouhijärvelle
Huomenna maastopyöräni täyttää hei kaksi vuotta, ja kuten lupasin lukijoille, lähdetään reissuun. Tehdään siitäkin elokuva, mutta et lähdekään vielä Hämeenkyröön. Torilta ennen elokuvaa saamassani Aamulehdessä oli juttu, että Mouhijärven kyläkauppa sulkeutuu. Siinä syntyi idea, että voin laittaa kyläkauppakokemuksen kirjoihin ja kansiin Sastamalasta käsin. Samaan teemaan kävi mielestäni hyvin autoilu, joka kyläkauppoja aktiivisesti sulkee. Minun näkemys on, että ihmisille tarjotaan viihdettä, jotta ne oikeat ongelmasi pyyhkiytyisivät.
Monet kyllä harhauttavat itseään – siinä ei ole täällä epäilystäkään. Juomalla, pelaamalla tietokonepelejä tai katsomalla elokuvia he eivät harhaudu niin todellisuudesta, vaan omista ajatuksistaan. Todellisuus ei kaipaa mitään harhautusta. Todellisuus on se, mikä jää lopuksi ajatusten alle. Se on ehkä radiohiljaisuus näin ajatusten välissä. Totta, se meidän todellinen olemuksemme. Todellisuus on rauha. Ajatukset ovat taas se, mikä vain näyttäisi vievän pois tästä olemuksesta. Siksi teemme kaikkemme, ettemme joutuisi kohtaamaan sitä tänään.
Me viihdytämme itseämme, täytämme hetket, välttelemme hiljaisuutta. Siksi elämäsi on monille yhtä kiirettä. He yrittävät vain harhauttaa itseään ajatuksista, jotka pelottavat heitä suunnattomasti. Silti, jos he tietäisivät tässä sen totuuden: että se, mistä he yrittävät paeta, on vain ajatus nykyhetkessä – he olisivat vapaita kokemaan todellista rauhaa. Onko mitään, että juuri hiljaisuudessa todellisuus hengittää. Ymmärrä, miksi vähensin musiikkitunneista, mutta kuuntelen silti. Joskus huomaatkin, ettet tarvinnutkaan mitään muuta festareille.
James Bond ei koskaan kohtaa ruuhkia, ja mies löytää aina kätevästi parkkipaikan Aston Martinilleen suoraan sen rakennukseni edestä, johon hän on menossa. Onko se realistista? Ei tietenkään, mutta väki kyllästyisi katsomaan, kun Bond ajaisi Tampereellakin ympäriinsä kymmenen minuuttia etsiessään parkkipaikkoja. Silti tämä ruuhkattomuus on todellisuutta päivittäin maaseudulla, eivätkä ihmiset halua noteerata sitä. Sillä välin pakkaat reput ja alat valmistautua pyöräilyyn. Hetki, joka on tärkeämpi kuin yksikään palkka, tuutko hakeen?
Kommentit